Bielefelder Kreis
Bielefelder Kreis (suom. Bielefeldin piiri) eli Bielefeldin tutkijaryhmä oli 1980- ja 1990-luvuilla toiminut kansainvälinen tutkijaryhmä, jonka tutkimusalaa olivat vertaileva oikeustiede ja oikeusteoria. Bielefeldin tutkijaryhmään kuuluivat muun muassa Robert S. Summers (puheenjohtaja), Neil MacCormick (varapuheenjohtaja), Zenon Bankowski (varainhoitaja), Aulis Aarnio, Robert Alexy, Aleksander Peczenik, Michele Taruffo ja Jerzy Wróblewski.[1][2]
Aloitteen Bielefeldin tutkijaryhmän perustamisesta teki Summers oikeus- ja yhteiskuntafilosofien maailmanjärjestön vuoden 1983 maailmankongressin yhteydessä. Puitteet ryhmän kokouksille tarjosi Bielefeldin yliopiston yhteydessä toimiva Zentrum für Interdiziplinäre Forschug, minkä johdosta ryhmälle annettiin puoliviralliseksi nimeksi Bielefelder Kreis.[3]
Tutkimustulokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Bielefeldin tutkijaryhmän työn tuloksena julkaistiin kaksi merkittävää tutkimusta oikeusvertailun ja oikeusteorian alalta, Interpreting Statues: A Comparative Study (1991) ja Interpreting Precedents: A Comparative Study (1997). Edellinen käsitteli lainsäädännön tulkintaa ylimmissä oikeusasteissa, ja siinä olivat mukana Argentiinan, Britannian, Italian, Puolan, Ranskan, Ruotsin, Saksan, Suomen ja Yhdysvaltojen korkeimmat oikeudet. Jälkimmäinen käsitteli prejudikaattien tulkintaa ylimmissä oikeusasteissa, ja siinä olivat mukana Britannian, Espanjan, Italian, Norjan, Puolan, Ranskan, Ruotsin, Saksan, Suomen ja Yhdysvaltojen korkeimmat oikeudet sekä Euroopan yhteisöjen tuomioistuin. Teokset ovat levinneet laajasti kansainväliseen käyttöön, ja niitä on esimerkiksi käytetty kurssikirjoina lukuisissa yliopistoissa eri puolilla maailmaa.[4][5] Ryhmä suunnitteli myös kolmatta, perustuslain tulkintaa käsittelevää teosta, joka ei kuitenkaan toteutunut.[6]
Bielefeldin tutkijaryhmän työssä oikeuden tulkinnassa käytetyt argumentit jaettiin neljään ryhmään: kielellisiin argumentteihin, systeemisiin argumentteihin, teleologisiin argumentteihin ja transkategorisiin argumentteihin. Jakoa on myöhemmin hyödynnetty esimerkiksi Euroopan unionin tuomioistuimen argumentaation analyysissa.[7][2]
Bielefeldin tutkijaryhmä tarkasteli etenkin eri maiden oikeudellisen ratkaisu- ja perustelukulttuurin formaalisuutta ja sisällöllisyyttä. Formaalille ratkaisu- ja perustelukulttuurille on ominaista käsitys siitä, että jokaiseen oikeudelliseen ongelmaan on yksi ainoa oikea ratkaisu, syllogistinen ratkaisulogiikka, muodollisten ratkaisuperusteiden vahva asema, juridis-teknisen ja hallinnollis-byrokraattisen kielen käyttö, perustelujen lyhytsanaisuus ja tiiviys sekä ratkaisujen osoittaminen ensisijaisesti viranomaisille. Sen sijaan sisällölliselle ratkaisu- ja perustelukulttuurille on ominaista käsitys oikeuden tulkinnanvaraisuudesta, argumentoiva pro et contra -ratkaisulogiikka, sisällöllisten ratkaisuperusteiden vahva asema, juridis-teknisen ja hallinnollis-byrokraattisen kielen vähäinen käyttö, perustelujen monimuotoisuus ja laaja-alaisuus sekä ratkaisujen osoittaminen viranomaisten ohella tavallisille kansalaisille. Bielefeldin ryhmän tutkimusten mukaan Ranska edusti äärimmäisen formaalia lähestymistapaa, Italia, Puola ja Suomi maltillisen formaalia lähestymistapaa, Saksa kompromissia formaalin ja sisällöllisen lähestymistavan välillä, Argentiina, Britannia ja Ruotsi maltillisen sisällöllistä lähestymistapaa ja Yhdysvallat äärimmäisen sisällöllistä lähestymistapaa.[8]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Aarnio, Aulis: Oikeutta etsimässä: Erään matkan kuvaus. Helsinki: Talentum, 2014.
- Raitio, Juha; Tuominen, Tomi: Euroopan unionin oikeus. 2. uudistettu painos. Helsinki: Alma Talent, 2020.
- Siltala, Raimo: Oikeudellisen ajattelun perusteet - Pääsykoekirja 2/2010. Turku: Turun yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2010.