Rinovirukset

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Rinovirukset
Rhinovirus isosurface.png
Virusten luokittelu
Ryhmä: (+)ssRNA-virukset
Kunta: Virukset
Lahko: Picornavirales
Heimo: Picornaviridae
Suku: Enterovirus
Lajeja
  • A-rinovirukset
  • B-rinovirukset
  • C-rinovirukset
Katso myös

 Commons-logo.svg Rinovirukset Commonsissa

Rinovirukset ovat ryhmä RNA-viruksia. Rinovirustartunta on yleisin syy ihmisillä ilmenevään flunssaan. Rinovirukset aiheuttavat maailmanlaajuisesti 1/2- tai 2/3-osan kaikista ihmisillä ilmenevistä flunssista.[1] Rinoviruksia tunnetaan yli 150. Nämä jaetaan A-, B- ja C-rinoviruksiin rakenteen ja tartuntamekanismin perusteella.[2]

Rinoviruksia vastaan ei ole kehitetty rokotteita. Viruslääkkeitä rinovirustartunnan hoitoon käytetään vain poikkeustapauksissa, sillä tartunnan oireet ovat yleensä lieviä.[2]

Rinovirusten nimi tulee kreikan kielen sanasta rhin, nenä.[3] Nimi keksittiin 1961 ja se viittaa rinovirusten kykyyn tarttua nenän limakalvojen kautta.[4]

Rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vihreän sininen viiva: rinovirusten perimän geenien järjestys ja suhteellinen pituus kiloemäksinä (kb). Harmaan sininen pallo: rinovirusten kapsidi.

Rinovirusten perimä koostuu yhdestä RNA-juosteesta. Monistumistapansa ja perimänsä puolesta rinovirukset ovat positiivisjuosteisia RNA- eli ssRNA(+)-viruksia. Perimän pituus noin 7 200 emästä ja se koodaa 11:tä proteiinia. Näistä VP1-, VP2-, VP3- ja VP4-proteiinit muodostavat virusten kuoren eli kapsidin. Muut proteiinit osallistuvat rinovirusten monistumiseen. Kapsidi on ikosaedrinen ja se koteloi sisälleen viruksen perimän. Kutakin VP1-4-proteiinia on kapsidissa 60 kappaletta (kapsidi koostuu siis 240:stä VP-proteiinista). VP1-, VP2- ja VP3-proteiinit ovat viruksen pinnalla ja niiden rakenteellinen monimuotoisuus eri rinovirusten välillä estää immuniteetin kehittymisen kaikkia rinoviruksia vastaan mikäli henkilö sairastuu jonkin yksittäisen rinoviruksen aiheuttamaan infektioon.[1]

Rinovirukset jaetaan rakenteen perusteella A-, B- ja C-rinoviruksiin, jotka eroavat toisistaan muun muassa tarttumismekanismiltaan. C-rinovirukset ovat viimeisin tunnistettu rinovirusryhmä. Kansainvälinen virusluokituskomitea (ICTV) tunnusti C-rinovirukset uudeksi rinovirusryhmäksi vuonna 2009.[1]

Tarttumismekanismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rinovirukset tarttuvat pisaratartuntana. Ne tarttuvat myös kosketustartuntana ihmiskontaktissa tai esineiden välityksellä. Ne tarttuvat nenän limakalvoilta tai silmien sidekalvojen kautta, mutta eivät tartu tehokkaasti suun kautta.[1]

Rinovirukset tartuttavat ihmissoluja kiinnittymällä johonkin seuraavista kolmesta reseptorista solujen pinnalla: ICAM1 (solujen välinen adheesiomolekyyli-1), LDL-reseptori tai CDHR3 (kadheriineihin liittyvän perheen jäsen 3).[5]

Ihmisiä tartuttavia rinoviruksia tunnetaan yli 150. Nämä jaetaan A-, B- ja C-rinoviruksiin. Ainakin 12 tunnetuista A-rinoviruksista tarttuu LDL-reseptorivälitteisesti. Loput A- ja B-rinovirukset tarttuvat ICAM1-välitteisesti.[2] Nämä kattavat yli 90 % tunnetuista rinoviruksista. Jotkin ICAM1:tä hyödyntävät rinovirukset tartuttavat soluja lisäksi heparaanisulfaattivälitteisesti.[1] C-rinovirukset tarttuvat CDHR3-välitteisesti.[5]

Rinovirus päätyy jonkin edeltävän molekyylin avulla solun endosomiin joko klatriinivälitteisesti tai ilman. Kapsidin RNA-perimä vapautuu ja päätyy endosomin kalvon läpi solulimaan. Solun ribosomit käyttävät viruksen RNA:ta mRNA:na ja tuottavat sen koodin mukaisia proteiineja, jotka hajoavat proteaasien toimesta pienemmiksi muun muassa kapsideita muodostaviksi proteiineiksi.[1] Näiden proteiinien ohella valmistunut viruksen RNA-polymeraasi monistaa viruksen RNA:n avulla lisää RNA:ta, jota päätyy kapsidien sisään. Täten muodostuu tarttumiskykyisiä rinoviruksia, jotka poistuvat solusta ja tartuttavat sitten toisia soluja.[2]

Oireet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rinovirukset aiheuttavat noin 1/2- tai 2/3-osan kaikista ihmisillä ilmenevistä flunssista. Oireet alkavat yleensä kahden päivän kuluttua tartunnasta ja kestävät 7–14 päivää. Tyypillisiä oireita ovat nenän tukkoisuus, kurkkukipu, yskä, päänsärky, kuume ja väsymys. Oireet ovat yleensä lieviä. Tartunnan saaneista alle 4-vuotiaista lapsista 12–32 % on oireettomia koko tartunnan ajan. Aikuisista vain harvat ovat oireettomia. Heikon immuunijärjestelmän omaavilla henkilöillä rinovirustartunta voi aiheuttaa vakavan hengitystieinfektion. Esimerkkejä tälle alttiista henkilöistä ovat vanhukset, jotakin diabetes mellitus -sairautta potevat tai HIV-infektiota potevat.[1]

Rinovirukset voivat aiheuttaa myös korvatulehduksia, poskiontelontulehduksia ja kurkunpääntulehduksia (laryngiittia). Vakavimmillaan rinovirustartunta voi aiheuttaa pienten keuhkoputkien tulehduksen (bronkioliitin). Bronkioliitti voi ilmetä eritoten hyvin nuorilla lapsilla.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h SE Jacobs et al: Human rhinoviruses. Clinical Microbiology Reviews, 2013, 26. vsk, nro 1, s. 135–162. PubMed:23297263. doi:10.1128/CMR.00077-12. ISSN 0893-8512. Artikkelin verkkoversio.
  2. a b c d D Blaas, R Fuchs: Mechanism of human rhinovirus infections. Molecular and Cellular Pediatrics, 2016, 3. vsk. doi:10.1186/s40348-016-0049-3. ISSN 2194-7791. Artikkelin verkkoversio.
  3. Marina Koren: Five Surprising Facts About the Common Cold Smithsonian Magazine. 15.4.2013. Viitattu 28.7.2020.
  4. S Blomqvist: Epidemiology of human rhinoviruses, s. 11. National Public Health Institute, 2004. ISBN 9517404700. Teoksen verkkoversio.
  5. a b K Watters, AC Palmenberg: CDHR3 extracellular domains EC1-3 mediate rhinovirus C interaction with cells and as recombinant derivatives, are inhibitory to virus infection. PLOS Pathogens, 2018, 14. vsk, nro 12. doi:10.1371/journal.ppat.1007477. ISSN 1553-7374. Artikkelin verkkoversio.