Pierre Waldeck-Rousseau

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Waldeck-Rousseau.

Pierre Marie René Ernest Waldeck-Rousseau (2. joulukuuta 1846 Nantes10. elokuuta 1904 Corbeil)[1] oli ranskalainen poliitikko, joka toimi Ranskan pääministerinä vuosina 1899–1902.

Pierre Waldeck-Rousseaun isä René Waldeck-Rousseau oli ollut vuonna 1848 kansalliskokousedustajana ja toimi myöhemmin Nantesin pormestarina.[2] Waldeck-Rousseau oli alkujaan lahjakkaana ja konservatiivisena pidetty lakimies.[1] Hän järjesti vuonna 1870 paikallisen puolustuksen Saint-Nazairessa, jossa oli juuri aloittanut asianajajana. Vuodesta 1873 hän harjoitti ammattian Rennesissä ja vuodesta 1886 Pariisissa.[2] Waldeck-Rousseau valittiin Ranskan edustajainkamariin vuonna 1879 ja kaksi vuotta myöhemmin hänestä tuli sisäministeri Leon Gambettan hallitukseen. Waldeck-Rousseau oli sisäministeri myös Jules Ferryn hallituksessa 1883–1885. Hänen tuellaan säädettiin 1884 nimellä Loi Waldeck-Rousseau tunnettu laki, joka laillisti ammattiliittojen toiminnan tietyin rajoituksin. Hän vetäytyi vuonna 1889 politiikasta omistautuakseen asianajajan uralleen.[1] Hän muun muassa puolusti taitavasti Ferdinand de Lessepsiä ja Gustave Eiffeliä vuonna 1893 Panama-skandaaliin liittyneessä lahjusoikeudenkäynnissä.[2]

Waldeck-Rousseau palasi politiikkaan vuonna 1894, jolloin hänet valittiin senaattiin.[1] Hän oli yksi vuoden 1895 presidentinvaalin ehdokkaista, mutta vetäytyi toisella äänestyskierroksella Félix Fauren hyväksi.[2] Waldeck-Rousseau kohosi pääministeriksi kesäkuussa 1899 Dreyfus-kiistan velloessa pahimmillaan. Poliittisen kuohunnan keskellä häntä pyydettiin muodostamaan ”tasavallan puolustuksen” hallitus, joka koostui pääasiassa Alfred Dreyfusia tukeneista maltillisista tasavaltalaisista. Koalitiohallituksessa oli mukana myös Ranskan ensimmäinen sosialistinen ministeri, Alexandre Millerand.[1] Samaan aikaan sotaministerinä toimi vasemmiston kammoama kenraali Gaston de Galliffet.[2]

Kun sotaoikeus totesi syyskuussa 1899 toistamiseen Dreyfusin syylliseksi maanpetokseen kyseenalaisin perustein, hallitus painosti presidenttiä armahtamaan tämän. Waldeck-Rousseaun hallituksen muista saavutuksista merkittävin oli vuoden 1901 yhdistyslaki, joka kumosi kaikki yhdistymisvapauden rajoitukset laillisiin päämääriin tähdänneiltä järjestöiltä. Eräät uskonnolliset yhteisöt jätettiin näiden oikeuksien ulkopuolelle, koska niiden katsottiin olevan ulkomailta käsin johdettuja. Waldeck-Rousseau vastusti kuitenkin seuraajansa Émile Combesin tiukkaa laintulkintaa, joka johti tuhansien katolisten koulujen sulkemiseen.[1] Lisäksi Waldeck-Rousseaun pääministerikaudella Ranskan armeijaa puhdistettiin epäluotettavina pidetyistä upseereista ja monarkistien toimintaa rajoitettiin. Vuoden 1900 maailmannäyttely Pariisissa toi paljon myönteistä julkisuutta.[2] Waldeck-Rousseau erosi terveyssyistä pääministerin tehtävistä kesäkuussa 1902.[1] Hän kuoli kaksi vuotta myöhemmin maksasyöpään.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g René Waldeck-Rousseau (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 30.3.2013.
  2. a b c d e f g Nordisk familjebok (1921), s. 381–382 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 178.9.2015.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]