Perjodihappo
| Perjodihappo | |
|---|---|
 |
|
 |
|
| Tunnisteet | |
| CAS-numero | |
| PubChem CID | |
| Ominaisuudet | |
| Molekyylikaava | H5IO6 |
| Moolimassa | 227,94 g/mol |
| Ulkomuoto | Valkoinen kiteinen aine[1] |
| Sulamispiste | 122 °C[1] |
| Liukoisuus veteen | 1130 g/l (25 °C)[1] |
Perjodihappo (H5IO6) on epäorgaaninen molekyyliyhdiste ja yksi jodin happihapoista. Yhdistettä voidaan käyttää muun muassa hapettimena ja värjäysreagenssina biokemiallisissa tutkimuksissa.
Ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Huoneenlämpötilassa perjodihappo on valkoista kiteistä ainetta. Yhdiste liukenee erittäin hyvin veteen ja liukenee myös eräisiin orgaanisiin liuottimiin kuten etanoliin, dietyylieetteriin ja tetrahydrofuraaniin.[1][2] Yhdiste on suhteellisen heikko happo ja sen pKa-arvot kolmelle ensimmäiselle deprotonoitumiselle ovat pKa1 3,29, pKa2 8,31 ja pKa3 11,6. Perjodihappo on vahva hapetin erityisesti happamissa olosuhteissa ja kykenee hapettamaan muun muassa mangaani(II)ionit permanganaateiksi, sulfiitit sulfaateiksi ja alkoholit ketoneiksi. Kuumennettaessa perjodihappo alennetussa paineessa triperjodihapoksi (H7I3O14) noin 70 °C:n lämpötilassa ja noin 100 °C:n lämpötilassa muodostuu metaperjodihappoa (HIO4). Enemmän kuumennettaessa muodostuu lopulta jodipentoksidia.[1][3][4]
Valmistus ja käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Perjodihappoa voidaan valmistaa hapettamalla jodihappoa tai natriumjodaattia elektrolyyttisesti tai kloorin avulla. Sitä muodostuu myös käsiteltäessä bariumperjodaattia rikkihapolla, jolloin veteen liukenematon bariumsulfaatti saostuu ja perjodihappo jää liuokseen.[1][3][2][4]
Perjodihappoa voidaan käyttää orgaanisessa synteeseissä hapetettaessa dioleita ketoneiksi ja sekundäärisiä amiineja nitrosoamiineiksi. Se myös hajottaa useat suojaryhmät ja epoksidirenkaan.[1][2][3] Biokemiallisissa tutkimuksissa perjodihappoa voidaan käyttää yhdessä hopean, hopean ja kromihapon tai tiosemikarbatsidien kanssa polysakkaridien kuten glykogeenin tai glykosaminoglykaanien värjäämiseen[5].
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g E. M. Karamäki: Epäorgaaniset kemikaalit, s. 129. Kustannusliike Tietoteos, 1983. ISBN 951-9035-61-3.
- ↑ a b c Jason H. Stengel & Mark C. McMills: Periodic Acid, e-EROS Encyclopedia of Reagents for Organic Synthesis, John Wiley & Sons, New York, 2006. Teoksen verkkoversio Viitattu 16.3.2016
- ↑ a b c Thomas Scott, Mary Eagleson: Concise encyclopedia chemistry. Walter de Gruyter, 1994. ISBN 978-3110114515. (englanniksi)
- ↑ a b Egon Wiberg, Nils Wiberg, Arnold Frederick Holleman: Inorganic chemistry, s. 453–454. Academic Press, 2001. ISBN 978-0-12-352651-9. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 16.3.2016). (englanniksi)
- ↑ Jean-Marie Exbrayat: Histochemical and Cytochemical Methods of Visualization, s. 241–243. CRC Press, 2013. ISBN 9781439822258. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 16.3.2016). (englanniksi)