Oiva Lundén

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Emil Laiho (s. 1889) ja Oiva Lundén (oik.) kuvattuna Lahdessa. Laiho kuoli nälkään Tammisaaren vankileirillä syyskuussa 1918.

Oiva Lundén (31. tammikuuta 1895 Helsinki22. toukokuuta 1993 Helsinki[1]) oli suomalainen entinen punakaartilainen, joka oli aktiivisesti mukana toisen maailmansodan jälkeen perustettujen sisällissodan punaisten veteraanijärjestöjen toiminnassa. Hän toimi Vuoden 1918 Punainvaliidit -veteraanijärjestön puheenjohtajana koko sen toiminnan ajan vuosina 1948–1986 sekä Entisten Punakaartilaisten Keskusjärjestöstä eronneen kommunistisen Entiset Punakaartilaiset ry:n puheenjohtajana 1946–1969.[2] Lisäksi Lundén oli jäsenenä valtioneuvoston vuonna 1945 perustamassa sotaeläkekomiteassa yhdessä muun muassa kansanedustaja Elli Nurmisen kanssa.[3] Lundén kertoi sotakokemuksistaan myös Yleisradion tuottamissa televisiodokumenteissa Käy eespäin (1967) ja Tammisaaren vankileiri 1918 (1988).[4]

Sisällissodan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lundén syntyi Helsingissä, mutta asui pienestä asti isovanhempiensa luona Asikkalan Kurhilan kylässä. Hän liittyi naapurikylässä Iso-Äiniössä toimineeseen työväenyhdistykseen ja työskenteli myöhemmin Helsingissä räätälinä. Lundén palasi Kurhilaan joulukuussa 1916 ja lähti helmikuun lopussa 1917 kahdeksi viikoksi venäläisten linnoitustöihin Espooseen, jossa hän pyynnöstä suoritti kurhilalaisen isäntämiehen työvelvollisuuden. Linnoitustyöt kuitenkin keskeytyivät nopeasti Venäjän helmikuun vallankumouksen vuoksi ja Lundén palasi Kurhilaan, jossa hän vuoden mittaan seurasi paikallisen suojeluskuntalaisten aktivoitumista. Tammikuussa 1918 Lundén oli mukana neljän työläisnuoren ryhmässä, joka katkaisi Asikkalan suojeluskunnan puhelinlinjat, ja sisällissodan sytyttyä hän liittyi helmikuun puolivälissä perustettuun Lahden punakaartin alaisuudessa toimineeseen Kurhilan punakaartiin.[5]

Lundén kuului Kurhilan punakaartin esikuntaan ja toimi sen takavarikointipäällikkönä. Sodan jälkeen hänen väitettiin ryöstäneen koko pitäjän porvareiden talot, mutta syytöksissä ei ollut perää. Maaliskuun alussa Lundén taisteli Hämeen rintamalla Padasjoella ja haavoittui hieman myöhemmin Kuhmoisten taistelussa 10. maaliskuuta. Sodan loppuvaiheessa hänet evakuoitiin Kurhilassa toimineesta sotasairaalasta Viipuriin, jossa Lundén Viipurin taistelun jälkeen jäi valkoisten vangiksi. Hänelle langetettiin kuolemantuomio, jota ei kuitenkaan ehditty panna täytäntöön, ennen kuin kaikki kuolemantuomiot 20. toukokuuta siirrettiin valtiorikosoikeuden käsiteltäviksi. Kesäkuussa Lundén siirrettiin Tammisaaren vankileirille, jossa hän sai valtiorikosoikeudelta uuden kuolemantuomion 17. syyskuuta, ja siirrettiin sen jälkeenLahteen Hennalan vankileirille odottamaan teloitustaan. Lundén kuitenkin vältti jälleen teloituksen, kun kuolemantuomiot ehdittiin muuttamaan elinkautiseksi ennen sen täytäntöönpanoa. Hänet vapautettiin lopulta vuonna 1921 yleisen armahduksen myötä.[5][6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Oiva Lundén My Heritage. Viitattu 19.1.2018.
  2. Entiset Punakaartilaiset (PDF) Kansanarkisto. Viitattu 19.1.2018.
  3. Suoranta, Kaisa Elina: ”Ei kai ole syyni vuoden 1918 tapahtumat…” : punaleskien avustaminen 1918–1948, s. 43. pro gradu -tutkielma. Joensuu: Joensuun yliopisto, 2006. Teoksen verkkoversio (PDF).
  4. Karjalainen, Jussi: Elävä arkisto esittää kaksi kansalaissodasta kertovaa dokumenttia – arkistovieraana on kirjailija Kjell Westö 18.1.2018. Seura. Viitattu 19.1.2018.
  5. a b Muranen, Lauri: Punainen ja valkoinen Asikkala, s. 20–21, 23, 33, 87. Asikkala: Päijät-Häme Oy, 1998. Teoksen verkkoversio.
  6. Lindfors, Jukka: Väärin syytöksin ”luurankotehtaalle” (Olavi Puusaari haastattelee Oiva Lundénia vuonna 1967) Sisällissota 1918 - punaiset muistot. 5.1.2018. Yle Areena. Viitattu 19.1.2018.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]