Mutta rakkauteni ei kuole koskaan
| Mutta rakkauteni ei kuole koskaan | |
|---|---|
| Ma l’amor mio non muore! | |
 Elokuvan mainos. |
|
| Ohjaaja | Mario Caserini |
| Käsikirjoittaja | Emiliano Bonetti, Giovanni Monleone |
| Kuvaaja | Angelo Scalenghe |
| Pääosat | Lyda Borelli, Mario Bonnard |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Italia |
| Tuotantoyhtiö | Film Artistica Gloria |
| Ensi-ilta | 1913 |
| Kesto | 90/78 min. |
| Alkuperäiskieli | mykkäelokuva italiankielisin välitekstein |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
Mutta rakkauteni ei kuole koskaan (ital. Ma l’amor mio non muore!) on vuonna 1913 valmistunut italialainen mykkäelokuva. Mario Caserinin ohjaaman melodraaman pääosia esittävät Lyda Borelli ja Mario Bonnard. Elokuva oli suuri menestys Italiassa ja ulkomailla. Se käynnisti Lyda Borellin uran aikansa suosituimpana elokuvadiivana.
Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ylellistä elämää viettävä nuori seikkailija Moise Stahr tavoittelee Wallensteinin suurherttuakunnan sotilaskomentajan Julius Holbeinin tytärtä Elsaa. Hänen todellinen tarkoituksensa on varastaa suurherttuakunnan linnoitussuunnitelmat. Varkauden paljastuttua Holbein tekee itsemurhan ja Stahrin apuriksi syytetty Elsa pakenee Rivieralle, jossa hän alkaa esiintyä Diana Cadoleur -nimisenä näyttelijänä ja laulajattarena. Elsa rakastuu alakuloiseen nuorukaiseen, joka todellisuudessa on Wallensteinin suurherttuan poika, prinssi Maximilian. Paikalle ilmestyvä Stahr yrittää jälleen vietellä Elsan ja uhkaa paljastaa tämän henkilöllisyyden suurherttualle. Maximilian kutsutaan kotiin, ja Elsa astuu viimeisen kerran näyttämölle juotuaan sitä ennen myrkkyä. Elsa menehtyy rakastajansa syliin ja kuiskaa hänelle viimeiset sanansa: ”Mutta rakkauteni ei kuole!”[1][2]
Näyttelijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Lyda Borelli | … | Elsa Holbein/Diana Cadoleur |
| Mario Bonnard | … | Maximilian |
| Gian Paolo Rosmino | … | Moise Stahr |
| Vittorio Rossi Pianelli | … | eversti Julius Holbein |
| Dante Cappelli | … | Wallensteinin suurherttua |
| Maria Caserini | … | Wallensteinin suurherttuatar |
| Camillo De Riso | … | impressaario Schaudard |
| Emilio Petacci | … | eversti Theubner |
| Antonio Monti | … | kenraali |
| Letizia Quaranta | … | |
| Felice Metellio | … | |
| Gentile Miotti | … | [1] |
Tuotanto, teema ja vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Torinolaisen Gloria Filmin tuottama Mutta rakkauteni ei kuole koskaan on Giovanni Pastronen Cabirian (1914) ohella Italian mykkäelokuvan kultakauden kuuluisin teos ja ohjaaja Mario Caserinin ensimmäinen merkittävä melodraama[1][2]. Se on dekadentti intohimodraama, jonka teemana on Lyda Borellin esittämän femme fatalen hallitsematon, miehiä tuhoava seksuaalisuus[3]. Borellin ekspressionistisesti tyyliteltyä näyttelijäsuoritusta ja äärimmilleen viritettyä juonta korostavat taitava kameratyö sekä yläluokkaiseen ympäristöön sijoitettu hienostunut lavastus ja puvustus[1][2].
Elokuva oli suuri arvostelu- ja yleisömenestys sekä Italiassa että ulkomailla[1]. Se teki Lyda Borellista aikansa suosituimman elokuvadiivan ja synnytti lukuisia jäljitelmiä aina 1920-luvulle saakka[2]. Wladimiro Apolloni ohjasi elokuvasta Mario Bonnardin tähdittämän uusintaversion L’amor mio non muore vuonna 1921. Samanniminen Giuseppe Amaton elokuva vuodelta 1938 perustuu kokonaan eri tarinaan.[1]
Lyda Borellin elokuvia esitettiin aikanaan myös Suomessa, mutta niiden suomenkielisistä nimistä ei useinkaan voi päätellä alkuperäisteosta. Juonikuvauksen perusteella kyseessä voi olla Helsingissä tammikuussa 1915 näytetty Lemmen ja kuoleman karkelo[4][5]. Myöhemmin elokuvaa on esitetty elokuvateatteri Orionissa nimellä Mutta rakkauteni ei kuole koskaan[6].
Restaurointi ja DVD-julkaisu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mutta rakkauteni ei kuole koskaan on restauroitu vuonna 2013 Italian elokuva-arkistossa säilyneen alkuperäisnegatiivin pohjalta. Torinon kansallisen elokuvamuseon ja Bolognan elokuva-arkiston tuottama mustavalkoinen 78 minuutin pituinen versio sisältää Italian elokuvasensuurin aikanaan poistaman suudelman ja elokuvan aistillisen loppuhuipennuksen.[7] DVD:llä julkaistu elokuva on varustettu myös englanninkielisellä tekstityksellä[8].
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f Enciclopedia del cinema treccani.it. Viitattu 9.2.2015. (italiaksi)
- ↑ a b c d Moliterno, Gino: Historical Dictionary of Italian Cinema, s. 185–186. Lanham, Toronto, Plymouth: The Scarecrow Press, 2008. ISBN 978-0-8108-6073-5.
- ↑ Cottino-Jones, Marga: Women, Desire, and Power in Italian Cinema, s. 20–23. New York: Palmgrave Macmillan, 2010. ISBN 978-0-230-62287-6.
- ↑ Olympia-elokuvateatterin mainos. Uusi Suometar, 17.1.1915, s. 1. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Fyren, no 1–2, 22.1.1915, s. 17. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Kansallinen audiovisuaalinen instituutti kavi.fi. Arkistoitu 3.8.2017. Viitattu 3.8.2017.
- ↑ Fondazione Cineteca Italiana: La Cineteca di Milano cinetecamilano.it. Arkistoitu 9.2.2015. Viitattu 9.2.2015. (italiaksi)
- ↑ Amazon.it amazon.it. Viitattu 9.2.2015. (italiaksi)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Mutta rakkauteni ei kuole koskaan Internet Movie Databasessa. (englanniksi)