Maija Aaltonen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Maija Liisa Aaltonen[1] (1. lokakuuta 1924 Helsinki – 5. maaliskuuta 2017 Uppsala) oli suomalainen taidemaalari, keraamikko ja ikonimaalari[2] ja kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen tytär.[1]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taideopinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taiteilijakodissa kasvaneena Maija Aaltonen tutustui jo lapsena aikansa merkittäviin taitelijoihin, ja se vaikutti suuresti hänen tulevaisuudensuunnitelmiinsa.

Aaltonen kirjoitti Helsingissä ylioppilaaksi vuonna 1943[3] ja haki valmistuttuaan Ateneumin taideteolliseen kouluun. Koulu tunnettiin silloin nimellä Taideteollisuusyhdistyksen koulu, ja nykyään se toimii nimellä Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu.[4]

Aaltonen sai opiskelupaikan keramiikkalinjalta ensiyrityksellä, mutta kertoi asiasta isälleen vasta, kun sisäänpääsy oli jo varmistunut. Maija Aaltonen pelkäsi isänsä reaktiota, sillä tämä oli toivonut tyttärestään lastenlääkäriä.[5] Wäinö Aaltonen kuitenkin ilahtui tyttärensä taiteellisesta alavalinnasta ja tarjosi tälle samppanjaa, kun kuuli uutisen.[2] Aaltonen opiskeli keraamikoksi vuosina 1943–1947.[3]

Ateneumista valmistumisen jälkeen hän opiskeli lisäksi Helsingin yliopiston piirustussalissa sekä isänsä oppilaana.[2] Wäinö Aaltonen nimettiin vuonna 1948 akateemikon virkaan, joka edellytti yhden oppilaan kouluttamista taiteelliseen työhön. Maija Aaltonen pyysi päästä isänsä oppilaaksi, ja tämä suostui sillä ehdolla, että kohtelisi tytärtään kuin vierasta ihmistä. Myöhemmin Maija Aaltonen on muistellut isänsä opetusta erittäin vaativaksi ja ankaraksi, mutta kannustavaksi.[5]

Taiteellinen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maija Aaltonen muutti aviomiehensä Hans Pfeiferin kanssa Norjaan ja perusti keramiikka-ateljeen, jonka näyttelyt saivat positiivista huomiota. Pian Aaltonen alkoi kuitenkin siirtyä pääsääntöisemmin taidemaalariksi.[2]

Aaltonen alkoi maalata värikkäitä öljymaalauksia ja piti ensimmäisen oman maalausnäyttelynsä taidesalonki Kumlinissa Helsingissä vuonna 1958.[3] Ensimmäiset menestyneet näyttelyt Aaltosella oli 1960-luvulla Turkin Istanbulissa. Samoihin aikoihin hän muutti pysyvästi takaisin Suomeen, ja piti yksityisnäyttelyitä useissa Suomen kaupungeissa. Lisäksi hän työskenteli isänsä Wäinö Aaltosen assistenttina ja oppilaana.[2]

Aaltonen kiinnostui ikoneista 1970-luvun lopulla, ja lopulta ikonimaalauksesta tuli merkittävä osa hänen uraansa.[2] Aaltosen kuolema huomioitiin vuonna 2017 Ikonimaalari-lehden juhlanumerossa ilmestyneessä artikkelissa.[6]

1990-luvulta alkaen Maija Aaltonen piti yksityisnäyttelyitä myös poikansa Johan Pfeiferin kanssa. Vuonna 1996 äidin ja pojan yhteisnäyttely nimeltä Aaltosia kolmessa polvessa pidettiin Wäinö Aaltosen museossa Turussa.[7] Maija Aaltosen viimeiseksi näyttelyksi jäi Porvoon Galleria Vanha Kappalaisentalossa järjestetty äidin ja pojan yhteisnäyttely vuonna 2009.[3]

Aaltonen jatkoi maalaamistaan kuolemaansa saakka.[2] Hän oli Helsingin Taiteilijaseuran jäsen vuodesta 1968, Porvoon taideyhdistys ry:n jäsen vuodesta 1987, Suomen ikonimaalarit ry:n jäsen vuodesta 1977 ja Suomen muotoilijoiden Ornamo-järjestön jäsen vuodesta 1946.[3]

Palkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maija Aaltonen sai Porvoon maalaiskunnan kulttuuripalkinnon vuonna 1994.[3]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maija Aaltonen syntyi kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen ja laulaja Aino Pietiläisen perheen kolmanneksi lapseksi 1. lokakuuta 1924. Perheeseen kuuluivat myös isosisarukset Matti Johannes (s. 1921) ja Aino Léa (s. 1922) sekä pikkusisko Anja Angelica (s. 1926).[1] Vanhempien avioliitto päättyi eroon vuonna 1929.[8] Eron jälkeen Maija ja siskot jäivät asumaan äitinsä kanssa, veli isän kanssa.[5]

Kun Esko Hakkilan kirjoittama elämäkertateos Wäinö Aaltonen: elämää ja taidetta (1942) ilmestyi, Maija Aaltonen loukkaantui suuresti. Hakkilan kirjassa ei mainittu lainkaan Wäinö Aaltosen tytärten olemassaoloa, vaikka kirjan teossa olivat olleet mukana Wäinö Aaltosen sisaret ja äiti. 17-vuotias Maija Aaltonen suuttui asiasta isälleen, joka oli kuitenkin yhtä yllättynyt eikä tiennyt syytä Hakkilan ratkaisulle. Maija Aaltonen on myöhemmin arvellut tunneryöppynsä vaikuttaneen siihen, että Wäinö Aaltonen otti hänet seuralaisekseen tasavallan presidentin Linnan juhliin vuonna 1959. Hakkilan elämäkertateoksesta julkaistiin vuonna 1953 täydennetty toinen painos, jossa myös tyttäret mainitaan.[5][9]

Aaltonen avioitui professori Hans Peter Pfeiferin kanssa. Aviomieskin oli taiteilijakodista, sillä hänen isänsä oli saksalainen kuvanveistäjä Felix Pfeifer.[10] Aaltonen ja Pfeifer saivat kaksi lasta, arkkitehtinä, kuvanveistäjänä ja Porvoon kaupunkisuunnittelijana toimineen Johan "Jussi" Pfeiferin[11] ja Susan Pfeiferin. Perhe asui Norjassa ja monissa muissa maissa, kunnes palasi 1960-luvulla Suomeen. Myöhemmin Aaltonen avioitui ylilääkäri Erkki Himangan kanssa.[2]

Maija Aaltosen lapset ovat kuvanneet äitiään yhteiskunnallisista asioista erittäin kiinnostuneeksi ihmiseksi, joka suhtautui taiteeseen ankaruudella.[2]

Aaltonen kuoli Ruotsin Uppsalassa 5. maaliskuuta 2017.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c Leena Ahtola-Moorhouse: Aaltonen, Wäinö (1894–1966) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 16.9.1997. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 12.1.2017.
  2. ↑ a b c d e f g h i j Pfeifer, Johan, Pfeifer, Susan: Maija Aaltonen 1924–2017 Helsingin Sanomat. 24.4.2017. Viitattu 6.4.2024.
  3. ↑ a b c d e f Konstnären Maija Aaltonen död. Östnyland, 24.3.2017. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 6.4.2024.
  4. ↑ Ateneumin tarina Ateneum.fi. Kansallisgalleria. Viitattu 6.4.2024.
  5. ↑ a b c d Pyykkö, Mirja, Karhu, Tapio, Uosukainen, Jarkko, Enjala, Gitte, Ylä-Anttila, Ari: Wäinö Aaltonen (Video) Kansakunnan perilliset. 19.9.2005. Yle. Viitattu 6.4.2024.
  6. ↑ Lappalainen, Seija: Maija Aaltonen (1924-2017). Ikonimaalari, 2017, nro 2, s. s. 96-97. Suomen ikonimaalarit ry / Maahenki Oy.
  7. ↑ Maija Aaltonen ja Johan Pfeifer, Aaltosia kolmessa polvessa Artfacts.net. Viitattu 6.4.2024.
  8. ↑ Pfäffli (kirj. Pfäffli), 1994, s. 320
  9. ↑ Hakkila, Esko: Wäinö Aaltonen: elämää ja taidetta. 2. täyd. p.. Porvoo: WSOY, 1953. Teoksen verkkoversio.
  10. ↑ Wilkman, Maj-Louise: En god stadsplan håller historien levande Östnyland. 19.9.2013. Viitattu 6.4.2024.
  11. ↑ Mether, Ulla: "Samanlaista ei ole eikä tule" – porvoolaistalossa huikeat maisemat Uusimaa. 9.1.2016. Viitattu 6.4.2024.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Maija_Aaltonen&oldid=22323236”