Lydia Lunch
| Lydia Lunch | |
|---|---|
 Lydia Lunch vuonna 2017. |
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Lydia Anne Koch |
| Syntynyt | 2. kesäkuuta 1959 |
| Ammatti | muusikko, kirjailija, runoilija, näyttelijä, podcast-juontaja |
| Muusikko | |
| Taiteilijanimi | Lydia Lunch |
| Laulukielet | englanti |
| Aktiivisena | 1976– |
| Tyylilajit | no wave, post-punk, punk, jazz, industrial, spoken word |
| Soittimet | kitara |
| Yhtyeet |
|
| Levy-yhtiöt | ZE Records, 4AD, Ruby Records, Atavistic |
| Palkinnot | |
|
|
| Aiheesta muualla | |
| Kotisivut | |
 Löydä lisää muusikoitaMusiikin teemasivulta |
|
|
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
|
|
Lydia Lunch (oikealta nimeltään Lydia Anne Koch, s. 2. kesäkuuta 1959) on yhdysvaltalainen feministi, muusikko, runoilija, kirjailija ja näyttelijä. Hänen uransa sai alkunsa 1970-luvulla New Yorkissa Teenage Jesus and The Jerks -yhtyeen laulajana ja kitaristina.[1] Omien soololevyjensä lisäksi Lydia Lunch on tehnyt yhteistyötä muun muassa Sonic Youthin, Einstürzende Neubautenin, Nick Caven ja Rowland S. Howardin kanssa. Lunch on no waveksi kutsutun musiikkisuuntauksen keskeinen tekijä.[2]
Lydia Lunch tunnetaan provokatiivisista esityksistään. Hänen musiikkinsa ja kirjallisuutensa käsittelee usein väkivaltaisia ja seksuaalisesti latautuneita aiheita.[3] Lunch on tehnyt myös podcasteja.[4]
Elämä ja ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]1970-luku: Teenage Jesus and the Jerks
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Rock-musiikista innostunut Lydia Anne Koch karkasi 16-vuotiaana kotikaupungistaan Rochesterista New Yorkiin[2] kertomansa mukaan New York Dollsin takia. Hän alkoi viettää aikaa New Yorkin punk-klubeilla paikallisten muusikoiden ja taiteilijoiden seurassa. Hän sai lempinimen Lunch rockmuusikko Willy DeVilleltä, koska Lydialla oli tapana varastaa ruokaa ystävilleen.[1] Ilmaisesta ruuasta kiitollisena punk-yhtye The Dead Boys kirjoitti Lydia Lunchista kappaleen ”I Need Lunch”. New Yorkissa hän päätyi Max’s Kansas City -klubille, jossa soitti minimalistisen, elektronisen musiikin legenda Suicide.[2] Suiciden innostamana Lydia päätti ryhtyä tekemään omaa musiikkia, ja hän perusti lyhytikäisen Teenage Jesus and the Jerks -yhtyeen vuonna 1977 yhdessä saksofonisti James Chancen kanssa.[1][3]
”Varhainen Teenage Jesus oli yritys muistuttaa uutta aaltoa sen free jazz -juurista”, kirjoitti Clinton Heylin kirjassaan From the Velvets to the Voidoids: A Pre-Punk History for a Post-Punk World. ”Sen free jazz/punk -yhdistelmä yhdisti punkin aggression free jazzin rakenteelliseen vapauteen.”[3] Chance jätti yhtyeen pian ja perusti oman yhtyeensä The Contortionsin.[3] Molemmat yhtyeet liitettiin no-wave-liikkeeseen, kun he pääsivät mukaan Brian Enon tuottamalle no wave -musiikkia esittelevälle kokoelmalevylle No New York (1978).[1]
1970-luvun lopulla Lunch teki myös ensimmäiset roolinsa underground-elokuvissa työskennellen muun muassa elokuvaohjaajien Vivienne Dickin ja Richard Kernin kanssa. Osa hänen töistään liikkui taide-elokuvan ja pornografian rajamailla.[3] Lydia oli myös mukana kahdessa lyhytikäisessä yhtyeessä, Beirut Slump ja 8 Eyed Spy, ennen kuin aloitti soolouransa vuonna 1980.[1]
1980-luku: Sooloura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lydia Lunchin ensimmäisen sooloalbumin Queen of Siam (1980) julkaisi Ze Records. Albumilla soitti kitaraa Lou Reedin ja Richard Hell and The Voidoids -yhtyeen kitaristi Robert Quine.1980-luvulla Lydia Lunch alkoi tehdä yhteistyötä myös Sonic Youth -yhtyeen sekä Nick Caven perustaman The Birthday Partyn kanssa.[1]
Loppuvuodesta 1981 Lydia Lunch teki Euroopan-kiertueen Birthday Partyn kanssa. The Venue -klubilla Lontoossa 26. marraskuuta äänitetystä konsertista julkaistiin EP-levy Drunk On the the Pope’s Blood / The Agony is the Ecstacy (1982) Levyn a-puolella on neljä Birthday Partyn kappaletta ja b-puolella on Lydia Lunchin yli 16 minuuttia kestävä teos ”The Agony is the Ecstacy”.[5]
The Birthday Partyn kitaristi Rowland S. Howard levytti Lydia Lunchin kanssa myös cover-version Lee Hazlewoodin ja Nancy Sinatran kappaleesta ”Some Velvet Morning”.(1982). The Birthday Partyn kautta Lydia Lunch ystävystyi myös saksalaisen Einstürzende Neubauten -yhtyeen kanssa ja vieraili sen Thirsty Animal (1982) -levyllä. Lunchin toinen sooloalbumi 13.13 (1982) ilmestyi Ruby Recordsin julkaisemana samana vuonna, ja se sai Trouser Pressin mukaan sekä ihailua että ärtymystä kriitikoilta.[3]
Vuonna 1982 Lydia Lunch julkaisi kirjan Adulterers Anonymous yhdessä X -yhtyeen laulajan Exene Cervenkan kanssa. Vuonna 1985, Lunch levytti Sonic Youth -yhtyeen kanssa ”Death Valley '69” -kappaleen, joka nimettiin Kerrang!-lehden listalle ”The 50 Most Evil Songs Ever”.[1]
1980-luvulla Lydia Lunch perusti oman levy- ja kustannusyhtiönsä nimeltä Widowspeak Productions, jonka kautta hän on julkaissut musiikkia, kirjoja ja spoken word -tallenteita. Vuonna 1985 hän julkaisi Widowspeakin kautta Honeymoon In Red -albumin, jonka hän oli tehnyt yhteistyössä Birthday Partyn kanssa. Levyllä vierailee myös Sonic Youth -yhtyeen kitaristi Thurston Moore. Lydia Lunch laulaa albumilla Nick Caven kanssa dueton kappaleessa ”Done Dun”.[6]
Vuonna 1987 Lunch muodosti Sonic Youth -basisti Kim Gordonin kanssa yhden albumin mittaisen, täysin naisista koostuvan melurock-yhtyeen nimeltä Harry Crews. Yhtyeen albumi Naked in Garden Hills julkaistiin samana vuonna.[6]
1990-luku: Elämäkerta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]The Birthday Partyn kitaristin Rowland S. Howardin kanssa syntyi yhteinen studioalbumi Shotgun Wedding (1991).[6] Lunch vietti 1990-luvun esiintyen erilaisten kokoonpanojen kanssa ja lavarunoutta esittävänä taiteilijana. The Boston Phoenix -lehti nimesi hänet yhdeksi 1990-luvun kymmenestä vaikutusvaltaisimmasta esiintyjästä.[7] Hän sai erityisesti arvostusta rohkeudestaan puhua naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Vuonna 1992 Lunch julkaisi teoksen Incriminating Evidence, joka sisälsi kirjoituksen ”Daddy Dearest”, jossa Lydia syytti isäänsä seksuaalisesta hyväksikäytöstä.[1] Lunch on sanonut, että hänen lapsuudessaan kokemansa isän seksuaalinen hyväksikäyttö oli keskeinen tekijä hänen taiteellisen identiteettinsä muotoutumisessa.[3]
Vuonna 1997 Lunch julkaisi omaelämäkerrallisen kirjan Paradoxia, jossa hän kertoi varhaisesta elämästään, seksuaalisuudestaan, päihteiden käytöstään ja mielenterveysongelmistaan.[1] Kirjan julkaisun yhteydessä ilmestyi myös uusi sooloalbumi Matrikamantra (1997).[1]
2000-luku: The Big Sexy Noise
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana Lunch vaihteli pääasiassa spoken wordin ja musiikin välillä – vaikka hän jatkoi myös kirjoitustensa julkaisemista ja esiintyi ajoittain näyttelijänä. Lunch palasi myös jälleen kiertueille, erityisesti Champagne, Cocaine and Nicotine Stains -EP:n myötä.[3] Lunch esiintyi myös museoissa ja teattereissa ympäri maailmaa ja otti samalla taide-valokuvia, joita on esitelty kansainvälisissä näyttelyissä.[6]
Vaikka hän on tuottelias taiteilija, Yhdysvalloissa kriitikot ovat harvoin antaneet hänelle tunnustusta muuna kuin provokaattorina.[3] Lydia turhautui hitaasti etenevään uraansa Yhdysvalloissa ja muutti Barcelonaan asumaan vuonna 2004,[1] ja saman vuoden marraskuussa hän julkaisi uuden studioalbumin Smoke in the Shadows, Atavistic Records- ja Breakin Beats -levy-yhtiöiden kautta. Levy oli aikaisempia albumeja rauhallisempi, ja se sisälsi jazz-vaikutteita. Levyllä kitaraa soitti Wilco-yhtyeen Nels Cline.[7]
.jpg)
Vuonna 2009 Lunch perusti aggressiivisen punk-yhtyeen Lydia Lunch & The Big Sexy Noise. Yhtyeessä soittivat James Johnston (kitara), Terry Edwards (saksofoni) ja Ian White (rummut). Johnston ja Edwards olivat aiemmin The Gallon Drunk -yhtyeen jäseniä. Big Sexy Noise julkaisi ensin kuuden kappaleen EP:n kesäkuussa 2009, Sartorial Recordsin kautta. Levy sisälsi cover-version Lou Reedin kappaleesta ”Kill Your Sons” sekä ”The Gospel Singer” -kappaleen, jonka Lunch oli kirjoittanut yhdessä Sonic Youthin basistin Kim Gordonin kanssa.[7]
The Big Sexy Noise julkaisi urallaan kaksi studioalbumia The Big Sexy Noise (2010) ja Trust The Witch (2011) ja myöhemmin vielä live-albumin Collision Course (2014).[7]
Myöhemmät vuodet:
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 2011 Lunch esiintyi Virginie Despentesin ohjaamassa dokumenttielokuvassa Mutantes: punk, porn, feminism. Elokuvassa esiintyivät myös pornotähti Annie Sprinkle sekä elokuvaohjaaja Catherine Breillat.[7]
Lydia Lunch Retrovirus -yhtyeeseen kuului Lunchin ohella kitaristi Weasel Walter, Sonic Youthissa ja Pussy Galoressa rumpuja soittanut Bob Bert sekä basisti Tim Dahl. Lydia Lunch Retrovirus julkaisi livealbumin Retrovirus (2013).[6]
Vuonna 2014 julkaistiin Lydia Lunchin ja englantilaisen blueskitaristin Cypress Groven yhdessä tekemä akustinen bluesalbumi A Fistful Of Desert Blues. Kaksikko teki yhteistyötä myös eurooppalaisen folk-yhtyeen Spiritual Frontin kanssa split-albumilla Twin Horses, joka julkaistiin alkuvuodesta 2015.[6] Levyn myynti oli vaatimatonta, mutta kriitikoilta saatu hyvä vastaanotto innosti Cypress Grovea ja Lydiaa julkaisemaan myös cover-albumin Under The Covers (2017). Levyllä Lydia Lunch laulaa esimerkiksi Elvis Costellon, Tom Pettyn ja The Doorsin kappaleita.[8]
Maaliskuussa 2022 Tennesseen osavaltion yliopiston Center for Popular Music (CPM) nimesi hänet CPM Fellows Award -palkinnon saajaksi. Ainoat aiemmat tämän kunnian saaneet muusikot olivat Barry Gibb ja Lamont Dozier.[1]
Esiintymiset Suomessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lydia Lunch on esiintynyt Suomessa useasti: Helsingin Kuudes Linja -klubilla hän oli 1.3.2016 yhdessä Lydia Lunch Retrovirus -yhtyeensä kanssa. Hän esiintyi uudestaan Kuudes Linja -klubilla myös Big Sexy Noise -yhtyeen kanssa 22.3.2019.[9] Vuonna 2024 Lydia Lunch saapui Suomeen kiertueelle ja esitti Verbal Burlesque -runoteoksen Tampereen Telakalla (19.5.2024) sekä Helsingin Hietsun Paviljongissa (20.5.2024) ja Porin Validi Karkia -klubilla (22.5.2025).[10][11] Lunch esiintyi myös Musta Kissa -baarissa Helsingissä sunnuntaina 26.7.2026 intiimillä spoken word -keikalla yhdessä rumpali Sam Ospovatin kanssa.[12]
The Lydian Spin -podcast
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 2019 Lydia Lunch aloitti The Lydian Spin -podcastinsa.[13] Lunch juontaa jokaista podcast-jaksoa yhdessä Retrovirus-yhtyeen basistin Tim Dahlin kanssa. Podcast on luonteeltaan keskusteluohjelma, jossa vierailee Lydia Lunchin ystäviä, tunnettuja muusikoita, kirjailijoita, elokuvantekijöitä ja kuvataiteilijoita. Podcastissa keskustellaan taiteesta ja kulttuurista sekä ajankohtaisista tapahtumista.[4][13]
Diskografia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Teenage Jesus and the Jerks
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Teenage Jesus and the Jerks (1979)
- Live 1977-1979 (2015)
Beirut Slump
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ”Try Me” (1979)
8-Eyed Spy
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- 8-Eyed Spy (1980, Julkaistu uudestaan nimellä Luncheone vuonna 1995)
- Live (1981)
Sooloalbumit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Queen of Siam (1980)
- 13.13 (1981)
- Honeymoon in Red (Yhdessä The Birthday Partyn kanssa, 1987)
- Shotgun Wedding (Yhdessä Rowland S. Howardin kanssa, 1991)
- Unearthly Delights (1992)
- Twisted (1992)
- Matrikamantra (1997)
- Smoke in the Shadows (2004)
- Retrovirus (live, 2013)
- A Fistful of Desert Blues (Yhdessä Cypress Groven kanssa, (2014
- Under the Covers (Yhdessä Cypress Groven kanssa, 2017)
Harry Crews
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Naked in Garden Hills (1987)
Big Sexy Noise
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Big Sexy Noise (2009)
- Trust the Witch (2011)
- Collision Course (live, 2014)
Kirjoja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Adulterers Anonymous (1982, Yhdessä Exene Cervenkan kanssa)
- AS-FIX-E-8 (1990)
- Bloodsucker (1992)
- Incriminating Evidence (1992)
- Adulterers Anonymous (1996)
- Toxic Gumbo (1998)
- Paradoxia: A Predator's Diary, (1999)
- The Gun is Loaded (2007)
- Will Work for Drugs (2009)
- The Need to Feed: Recipes for Developing a Healthy Obsession with Deeply Satisfying Foods (2012)
- So Real it Hurts, (Alkupuheen on kirjoittanut Anthony Bourdain, 2019)
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 Calhoun, Ada: Lydia Lunch Through the Years 20.12.2013. The New York Times. Viitattu 30.6. 2024.
- 1 2 3 Römpötti, Harri: Karkuteillä kaiken aikaa, Underground-legenda Lydia Lunch on kapinoinut melkein 50 vuotta. 16.5.2024. Suomen Kuvalehti. Viitattu 30.6.2024.
- 1 2 3 4 5 6 7 8 9 Lydia Lunch Biography musicianguide.com. Viitattu 9.2.2025.
- 1 2 The Lydian Spin Lydianspin.net. Viitattu 30.6.2024.
- ↑ Drunk On The Pope's Blood / The Agony Is The Ecstacy Discogs. Viitattu 30.6.2024.
- 1 2 3 4 5 6 Huey, Steve: Lydia Lunch Songs, Albums, Reviews, Bio & More... AllMusic. Viitattu 20.11.2025. (englanniksi)
- 1 2 3 4 5 Lydia Lunch, Artist bio Rustblade. Viitattu 29.6.2024.
- ↑ Album Review: Lydia Lunch & Cypress Grove, Under The Covers 9.8.2017. New Noise Magazine. Viitattu 10.7.2024.
- ↑ Jarkko Fräntilä: 1970-luvulta saakka uraa luonut punk- ja vaihtoehtomusiikin kuningatar Lydia Lunch Suomeen Rumba.fi. 14.1.2019. Viitattu 28.1.2026.
- ↑ Jarkko Fräntilä: Eräs punkin ja no waven legendaarisimpia hahmoja saapuu Suomeen Rumba.fi. 21.2.2024. Viitattu 28.1.2026.
- ↑ Harri Römpötti: Underground-legenda Lydia Lunch on punkimpi kuin punkkarit Suomenkuvalehti.fi. 16.5.2024. Viitattu 28.1.2026.
- ↑ Gothic Events Finland: 26.07.2026 Lydia Lunch (US), Musta Kissa, Helsinki Gothic Events Finland. 22.7.2026. Viitattu 26.7.2026.
- 1 2 Irvine, Lorna: Podcast Review: The Lydian Spin 20.3.2022. The Wee Review. Viitattu 30.6.2024.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Lydia Lunch Wikimedia Commonsissa
- Lydia Lunchin kotisivut (englanniksi)
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Taiteenala | |
| Henkilöt | |
| Muut | |
