Lee Aaron
| Lee Aaron | |
|---|---|
| Karen Lynn Greening | |
 Lee Aaron vuonna 2017 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 21. heinäkuuta 1962 Belleville, Kanada |
| Kansalaisuus | Kanada |
| Ammatti | laulaja-lauluntekijä |
| Muusikko | |
| Aktiivisena | 1979– |
| Tyylilajit | hard rock, heavy metal, vaihtoehtorock, jazz[1][2] |
| Levy-yhtiöt | Attic |
| Aiheesta muualla | |
| www.leeaaron.com | |
|
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
|
|
Lee Aaron (alk. Karen Lynn Greening[2]; s. 21. heinäkuuta 1962 Belleville, Kanada) on kanadalainen laulaja-lauluntekijä. Hänet tunnettiin Kanadassa 1980-luvulla ”metallikuningattarena”, ja hänen hard rock- ja heavy metal -vaikutteiset albumit olivat suosittuja. Vuonna 1989 julkaistu Bodyrock myi Kanadassa tuplaplatinaa, mutta 1990-luvulla Aaron alkoi kyllästyä markkinoinnissa käytettyyn seksualisoituun imagoon ja siirtyi ensin omalle levymerkille ja sitten vaihtoehtorockin kautta jazziin. Aaron julkaisi vuonna 2016 ensimmäisen rockalbuminsa yli 20 vuoteen ja on sen jälkeen jatkanut edelleen rockmusiikin parissa.
Nuoruus ja uran alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Karen Greening syntyi 1962 Ontarion Bellevillessä. Hän esiintyi jo varsin pienestä ja oli 5–17-vuotiaana mukana musikaaliteatterissa. Lukiossa hän esintyi koulun konserteissa ja jazzyhtyeissä.[1]
Greening liitty vuonna 1979 Lee Aaron -nimiseen yhtyeeseen, missä hän soitti alkujaan koskettimia ja alttosaksofonia sekä lauloi harmonioita. Greeningistä tuli kuitenkin pian yhtyeen pääsolisti ja alkoi käyttää myös yhteen nimeä.[2]
Sooloura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
”Metallikuningatar”[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
.jpg)
Aaron siirtyi soolouralle, ja hänen ensimmäinen albuminsa The Lee Aaron Project julkaistiin 1982. Se sai jonkin verran huomiota Kanadassa ja Britanniassa, mutta Aaronin läpimurto oli toinen albumi Metal Queen (1984),[2] jonka nimikkokappaleesta tuli hitti.[1] Albumin kannessa hän esiintyi miekka kantavana soturiprinsessana ja sai Kanadassa välittömästi mainetta metallikuningattarena, vaikka hän jätti miekka ja magia -teeman nopeasti taakseen.[3] Metal Queenin julkaisun aikoihin ilmestyi myös Oui-lehden yläosattomat valokuvat. Kuvat oli otettu pari vuotta aikaisemmin, ja Aaron kertoi myöhemmin katuneensa alastonkuvia. Hän kertoi itse tehneensä päätöksen kuvista, mutta saaneensa myös kuvauksista virheellistä tietoa. Aaronin mukaan kuvien takia hän menetti uskottavuutensa useammaksi vuodeksi, sillä ne eivät liittyneet millään tavalla musiikkiin.[3]
Metal Queenin jälkeen Aaron lähti Kanadan- ja Yhdysvaltain-kiertueelle ja julkaisi vuonna 1985 albumin Call of the Wild, jossa kitaristina ja toisena lauluntekijänä toimi John Albani, jonka kanssa Aaron oli aloittanut yhteistyön edellisen albumin yhteydessä. Aaron toimi albumin jälkeen lämppärinä monille tunnetuille yhtyeille, kuten Bon Joville. Aaronin seuraavat albumit, Lee Aaron (1987) ja Bodyrock (1989) olivat hänen menestyneimmät albumit. Bodyrock myi Kanadassa tuplaplatinaa, ja hän sai Juno-ehdokkuudet parhaana naisvokalistina ja parhaasta musiikkivideosta.[2]
Aaronin viimeinen albumi Attic Recordsille oli vuonna 1991 julkaistu Some Girls Do, mutta sen jälkeen hän päätti sopimuksensa kyllästyneenä markkinoinnissa käytettyyn seksualisoituun imagoon. Aaron julkaisi kahdeksannen albuminsa Emotional Rain (1994) oman levy-yhtiönsä kautta. Siinä oli uusia vaikutteita vaihtoehtorockista, ja se oli Aaronin viimeinen yhteistyö John Albanin kanssa.[2][1]
Uudet tyylit ja paluu rockiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aaron muodosti 1990-luvulla Sons of Freedom -yhtyeen jäsenten kanssa vaihtoehtorock-projektin 2preciious, jonka ainoa albumi julkaistiin 1996. Siinä Aaron anonymiteetin takia käytti alkuperäistä nimeään, Karen Lynn Greening. Aaron siirtyi 2000-luvun alussa rockista tyyliin, joka yhdisteli bluesia ja jazzia.[2] Hän sai vaikutteita muun muassa Nina Simonen, Ella Fitzgeraldin ja Billie Holidayn musiikista.[1] Uudella tyylillä hän julkaisi albumit Slick Chick (2000) ja Beautiful Things (2004).[2] Hän esiintyi vuonna 2002 myös vancouverilaisen barokkioopperaseurueen kanssa Peter Hannanin oopperan 120 Songs for the Marquis de Sade ensi-illassa.[1]
Aaron sai lapsen 2000-vuosikymmenen jälkimmäisellä puoliskolla ja keskittyi perhe-elämään. Aaron palasi vanhojen rock-hittiensä pariin esiinnyttyään hard rock -yhtye Heartin kanssa festivaaleilla. Aaron julkaisi 2016 albumin Fire and Gasoline, joka oli hänen ensimmäinen rockalbuminsa kahteen vuosikymmeneen. Hän jatkoi rockin parissa ja julkaisi 2018 albumin Diamond Baby Blues ja 2019 konserttitallenteen Power, Soul, Rock N’ Roll: Live in Germany.[2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f Krista L. Roberts: Aaron, Lee The Canadian Encyclopedia. 26.6.2007. Historica Canada. Viitattu 1.4.2024. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i Charlotte Dillon: Lee Aaron Biography Allmusic. Netaktion LLC. Viitattu 1.4.2024. (englanniksi)
- ↑ a b J Bennett: Lee Aaron, Canada's Metal Queen, Is Back to Reclaim Her Crown Vice. 4.2.2016. Vice Media Group. Viitattu 1.4.2024. (englanniksi)
| ||||||||||||||||||
