Latgallian ylänkö
Latgallian ylänkö (latv. Latgales augstiene; latg. Latgolys augstaine; ven. Латгальская возвышенность, Latgalskaja Vozvyšennost) on Latvian kaakkoisosassa sijaitseva pieni ylänkö, joka kuuluu Itä-Latvian ylänköalueeseen. Ylänkö sijaitsee Latgalliassa, josta sen nimikin on johdettu.[1][a]
Maantietoa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ylänköalue sijaitsee Kaakkois-Latviassa, jossa sen itäpuolella on Venäjä ja kaakkoispuolella Valko-Venäjä. Ylängön yhtenäinen alue katkeaa Väinäjoen syvään ja kapeaan jokilaaksoon, joka erottaa sen Liettuan ja Valko-Venäjän puolelle jäävästä Augšzemen ylängöstä. Latgallian ylängön luoteis- ja länsipuolella sijaitsee Itä-Latvian alanko ja pohjois- ja koillispuolella Velikajan alanko.[2][3]
Latgallian ylängön pinta-ala on 6 375 neliökilometriä. Se sijaitsee laajan kalliokohouman päällä, jonka kalliopinta yltää sen eteläosissa 100–110 metrin mpy. ja pohjoisosissa 120–135 metrin korkeudelle. Jääkauden loppuvaiheessa kallioperä peittyi vielä moreenilla, hiekalla ja savikerrostumilla, joiden keskimääräinen paksuus on 40–100 metriä. Monet kerrostumat muodostavat kukkuloita ja niiden väliin jääviä laaksoja. Osa kukkuloista on lakiosastaan tasaisia ja savipeitteisiä. Näitä moreenitasanteita on osattu hyödyntää viljelyssä satoja vuosia. Latgallian ylängöllä moreenitasanteita on laskettu olevan viidessä ryppäässä yhteensä 185, ja niiden pinta-ala on 246 neliökilometriä (noin 4 % ylängöstä). Ylängöltä löytyy myös harjanteita ja syviä jokilaaksoja.[1][4][3]
Latgallian ylängön korkeita mäkiä (korkeus metrieinä [3][a]):
- Lielais Liepukalns, 289,5 m
- Dzerkaļu kalns, 286,3 m
- Mākoņkalns, 247,4 m
- Ašaru kalns, 229,3 m
- Ančupānu kalni, 186,3 m
Alueen vesistöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ylänköalueen epätasainen maasto luo hyvät edellytykset järvien ja lampien esiintymiselle. Sitä kutsutaankin yhdessä Alūksnen ylängön kanssa Sinisten järvien maaksi (latv. Zilo ezeru zemi). Latgallian ylängöllä sijaitsee 43 % Latvian kaikista järvistä, mikä tekee noin 970 järveä tai lampea Latvian 2 256 järvestä. Näin siitäkin huolimatta, että osa pienimmistä lammista on ehtinyt jääkauden jälkeen soistua umpeen. Ylängön järvistä 75 on pinta-alaltaan yli neliökilometrin suuruisia ja 280 järveä neliökilometrin ja 10 hehtaarin väliltä. Tunnettuja järviä ovat ainakin Rāznas ezers, Ežezers, Drīdzis, Feimaņu ezers, Turpretī ezers, Ilzas ezers, Gusena ezers ja Drīdža ezers. Järvien laskuojat yhtyvät joiksi, jotka laskeutuvat alas ylängöltä eri ilmansuuntiin. Eteläisissä, läntisissä ja pohjoisissa laskusuunnissa joet yhtyvät alangoilla lopulta Väinäjokeen. Rinteiltä laskeutuvia Väinäjoen sivujokia ovat esimerkiksi Sarjanka, Rosica, Indrica, Dubna, ja lisäksi Feimanka, Malta, Rēzekne ja Iča. Ylängön länsi- ja koillispuolella sijaitsee Velikajan alanko ja ylängöltä alkavia Velikajan sivujokia ovat esimerkiksi Utroja ja Sinjaja.[5][b][a]
Alueen väestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ylänkö sijaitsee seuraavien kuntien alueella (suluissa asukasluvut vuonna 2019): Krāslavan (19 800), Dagdan (9 300), Aglonan (4 400), Riebiņin (6 200), Rēzeknen (31 600), Ludzan (15 700) ja Zilupen (3 700). Kun Latviassa on 1 920 000 asukasta, ylängöllä elää noin 4,7 % sen asukkaista.[c]
Geologiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Latgallian ylängön eteläosien kalliopinta on muodostunut myöhäisdevonikaudella sedimentoituneesta hiekasta, joka on myöhemmin kivettynyt hiekkakiveksi. Ylängön pohjoispuolella on kallion yläpinta muodostuu dolomiitista. Jääkauden aikana ovat kalliot hioutuneet tasaisiksi ja jääkauden loppuvaiheessa ne ovat peittyneet moreeni-, hiekka- ja savikerrostumilla. Näiden maaperäkerrosten paksuus on 40–100 metriä.[1]
Ylänköalueen maaperän laatu ja sen pinnanmuodot on selitetty viime jääkauden loppuvaiheessa syntyneen kuolleen jään ja liukuvan jään yhteisvaikutuksesta. Kun mannerjäätikkö levittäytyi Baltian ylitse noin 20 000 vuotta sitten, peittyi maa kaikkialla paksun ja hitaasti etelään päin liukuvan mannerjään alle. Kun ilmasto alkoi tuhansia vuosia myöhemmin lämmetä, oheni alueen mannerjää ja siihen syntyi ylänköjen kohdilla railoja ja halkeamia. Ylänköjen päälle jäi mannerjäätä, joka ei enää liikkunut ja jota sen takia kutsutaan kuolleeksi jääksi. Alankojen jääkentät sen sijaan jatkoivat liukumistaan ylänköjen ohitse. Ylängön itäpuolinen jäätikkövirta oli Lubanan kieleke, pohjoisessa virtasi Velikajan kieleke ja kaakossa Polockasin kieleke. Noin 15 000 vuotta sitten alkoi ylänköjen päälle jääneisiin kuolleen jään kerroksiin kertyä sulamisvesiä jäätikköjärviksi. Kaikki jäätikössä ollut moreeniaines valui sulamisvesien mukana järvien pohjalle. Ympäröivät virtaavat jääkielekket kasvoivat välillä taas korkeammiksi, jolloin ylänköjen jäätiköt jäivät niiden väliin matalammiksi alueiksi. Korkeampien jäätiköiden sulamisvesi valui ylänköjen kuolleen jään päälle muodostaen entistä suurempia jäätikköjärviä. Näin kaikki ylängön jääkerroksen halkeamat täyttyivät kivi- ja moreenaineksella ja niiden päälle laskeutui lopuksi savikerrostumia. Kun myöhemmin sekä ylänköjä ympäröivät mannerjäät että ylänköjen omat jäät sulivat pois, paljastuivat halkeamiin keräytyneet maa-ainekset ympäristöään korkeammalle kohoavina kukkuloina. Kukkuloilla on tasaiset lakiosat ja niitä kutsutaan siksi moreenitasanteiksi. Kukkuloiden välit taas muodostivat pieniä laaksoja, jonne viimeiset sulamisvedet kerääntyivät järviksi. Järvet purkautuivat ylänköjen rinteitä alaspäin seuraaviksi ojiksi ja puroiksi, jotka yhtyivät alhaalla vuolaisiin jäätikköjokiin.[1][2][6]
Ylänköalueiden reuna-alueilta on tavattu myös moreenista muodostuneita harjanteita. Nämä muistuttavat reunamoreeneja, jotka syntyvät kun jäätikkö puskee edellään maakerroksia suuriksi kasoiksi. Jääkaudella ylänköjen ympärillä liukuneet jääkielekkeet pyrkivät nousemaan ylänköjen rinteitä ylös. Samalla ne työnsivät edellään ylämäkeen moreeniainesta, joka kasaantui ylängön reuna-alueen päälle. Moreeniharjanteet ovat korkeampia etenkin ylängön pohjois- ja koillispuolella. Moreeniaineksen työntymistä tapahtui jossakin määrin myös ylängön länsi- ja itäpuolelta.[1][2][6]
Huomautuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Tiedot on poimittu latviankielisestä wikipedia-artikkelista lv:Latgales_augstiene, jonka tietoja ei ole lähteistetty. Kaikkia tietoja ei ole tarkistettu.
- ↑ Tekstissä merkityt taajamat, joet ja järvet on poimittu Internetin karttapalveluista.
- ↑ Tiedot on poimittu latviankielisestä wikipedia-artikkelista lv:Latvijas administratīvais iedalījums, jonka tietoja ei ole lähteistetty. Kaikkia tietoja ei ole tarkistettu.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Markots, Aivars: Morphology, Structure and Formation Conditions of Plateu-Like Hills of Insular Accumulative-Glaciostructural Uplands in Latvia (väitös), 2011, Latvian yliopisto, Riika, ISBN 978-9984-45-315-6, s.1–48 (latviaksi), s.49–98 (englanniksi)
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e Markots, Aivars: Morphology, Structure and Formation Conditions of Plateu-Like Hills.., 2011, s.57–58 (englanniksi)
- ↑ a b c Nacionālā enciklopēdija: Latvijas reljefs (Latvian pinnanmuodot), viitattu 12.12.2019 (latviaksi)
- ↑ a b c Nacionālā enciklopēdija: Latvijas vispārīgs fizikāli ģeogrāfisks apraksts (Maantieteellisen alueet), viitattu 12.12.2019 (latviaksi)
- ↑ Markots, Aivars: Morphology, Structure and Formation Conditions of Plateu-Like Hills.., 2011, s.63–65 (englanniksi)
- ↑ Nacionālā enciklopēdija: iekšējie virszemes ūdeņi Latvijā (Joet ja järvet), viitattu 12.12.2019 (latviaksi)
- ↑ a b Bitinas, Albertas: New insights into the last deglaciation of the south-eastern of the Scandinavian Ice Sheet, 2012 (englanniksi)
