Laitoskirjasto
Laitoskirjastot ovat yksi erikoiskirjastotoiminnan muoto. Laitoskirjastot tarjoavat yleisen kirjaston palveluja normaalista kirjastoympäristöstä poikkeavissa olosuhteissa. Esimerkkejä tästä ovat sairaala- ja vankilakirjastot sekä palvelutalojen kirjastot. Usein puhutaan myös hakeutuvasta kirjastotoiminnasta (sisältäen myös kotipalvelu- ja kirjastoautotoiminnan).
Suomen laitoskirjastojen historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomen laitoskirjastotoiminnalle tärkeä paikka on ollut Suomen Punaisen Ristin vuonna 1932 Helsinkiin perustama sairaala (nyk. Töölön sairaala). Sairaalan ylihoitaja Berrit Kihlman valmisteli kirjaston lainaustoimintaa jo ennen sairaalan toiminnan käynnistymistä, ja oli näin ollen yksi suomalaisen laitoskirjastotoiminnan pioneereista.[1] Myös Else Branders (1901-1997), joka toimi vapaaehtoisena Töölön sairaalassa (ent. Punaisen ristin sairaala) vuodesta 1937 aina 1970-luvun lopulle saakka, oli vaikuttava henkilö laitoskirjastojen kehittymisessä. Branders oli koulutukseltaan sairaanhoitaja, mutta omistautui vahvasti sairaalaan kirjastotoiminnan kehittämiselle. Hän korosti kirjastotyön parantavaa vaikutusta unohtamatta kansankasvatuksellista näkökulmaa. Laajan kirjallisen tuntemuksen ja kielitaitonsa avulla hän suositteli potilaille luettavaa. Branders toimi myös kansainvälisessä The International Guild of Hospital Librarians -järjestössä. [1][2] Sota-aikana kaupunginkirjastojen virkailijat ja sairaanhoitajat järjestivät sairaaloissa kirjastotoimintaa vapaaehtoistyönä. Sotasairaaloiden kirjastoista huolehtivat usein sotilaskotisisaret.[3] Vuonna 1945 Vaasassa ja Helsingissä alkoi säännöllinen sairaalakirjastotoiminta.[4] Laitoskirjasto-nimitys otettiin käyttöön vasta 1960-luvulla. Sairaalakirjasto-käsitteellä tarkoitetaan aiemmin vastaavalla tavalla järjestettyä kirjastotoimintaa.[5] Vuoden 1961 kirjastolain nojalla laitoskirjastot alkoivat saada valtionapurahaa, joka kattoi 90 prosenttia niiden menoista.[2][4][6] Terminä laitoskirjasto esiintyi lakitekstissä vasta kirjastoasetuksessa (30.3.1962/268).[6]
Laitoskirjastot muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ruotsissa ja Englannissa sairaalakirjasto käsitetään laajemmin yleisten kirjastopalvelujen tarjoajana, jonka toiminnasta vain osa on palvelua potilaille. Ruotsiksi käsitteellä "sjukhusbibliotek" viitataan edelleen sekä sairaaloissa että muissa hoitolaitoksissa sijaitseviin kirjastoihin.[7]
Kotipalvelu- ja laitoskirjastotyöryhmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ko-La eli kotipalvelu- ja laitoskirjastotyöryhmä on Suomen kirjastoseuran alainen työryhmä, jonka tehtävänä on edistää kirjastopalvelujen tasavertaista saatavuutta. Työryhmä yhdistää hakeutuvissa kirjastopalveluissa työskenteleviä ammattilaisia ja järjestää koulutuspäiviä. Työryhmän nimessä onkin nähtävissä nykyään yleinen suuntaus, jossa laitoskirjastotoiminta niputetaan kirjastojen kotipalvelutyön kanssa yhteen. [8][9]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Groundstroem, M. 1980. Laitoskirjaston toimiala ja tehtävät.Teoksessa: Groundstroem et al. Laitoskirjastotoiminnan opas. Potilaiden ja vammaisryhmien kirjastopalvelut. Suomen kirjastoseura. 1980. S. 7-17. ISBN 951-9025-29-4.
- Kirjastot.fi. Laitoskirjastot. Kotipalvelu- ja laitoskirjastotyöryhmä. Www-sivu [1] (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 16.11.2015
- Kirjastot.fi. Laitoskirjastojen historiaa. Www-sivu. [2] (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 16.11.2015
- Kirvesoja, A. 2009. Kärryillä ja kasseilla. Tampereen kaupunginkirjaston koti- ja laitospalvelut 1959-2009. Tampere: Tampereen kaupunginkirjasto - Pirkanmaan maakuntakirjasto. 60 s. ISBN 978-951-609-435-2.
- Laakso, L. 2010. Kirjaston kotipalvelutoiminta. Helsinki: BTJ Finland Oy. 60 s. ISBN 978-951-692-783-4.
- Mäkinen, I. 2009. “Sairaiden virkistämiseksi, rohkaisemiseksi ja lohdutukseksi”: Sairaala- ja laitoskirjastojen nousu ja tuho?. Teoksessa: Mäkinen, Ilkka (toim.). Suomen yleisten kirjastojen historia. Helsinki: BTJ Kustannus. 2009. s. 657-710. ISBN 978-951-692-702-5.