Tämä on lupaava artikkeli.

Vuoden 1961 kirjastolaki

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Vuoden 1961 kirjastolaki
Vaikutusalue Suomi
Säädöskokoelmassa 235/61
Hyväksytty 14. maaliskuuta 1961
Annettu 3. toukokuuta 1961
Voimassa 1962 – 31.3.1986

Vuoden 1961 kirjastolaki oli Suomessa vuonna 1962 voimaan tullut kirjastoja koskeva laki. Se oli merkittävä muutos Suomen kirjastolainsäädännössä ja korvasi vuoden 1928 vanhentuneen kirjastolain, jossa oli katto valtionavun määrälle. Vuoden 1961 kirjastolaissa valtionapua kirjastoille nostettiin: maalaiskunnat saivat kaksi kolmasosaa ja kauppalat ja kaupungit yhden kolmasosan kirjastomenoista. Lisäksi laissa osoitettiin valtionapuja kirjastohuoneistojen rakentamiseen ja kunnostamiseen. Laki oli puhdas valtionapulaki, ja valtion kirjastomenot nousivat lain vaikutuksesta heti yli seitsenkertaisiksi. Laki loi pohjan kunnallisten kirjastojen kehittymiselle ja vähensi alueellisia eroja. Lain vaikutuksesta maaseudulle syntyi nykyisenlainen kunnankirjastojen järjestelmä ja kirjastoautoja alettiin käyttää yleisesti. Vuoden 1961 lain korvasi vuoden 1986 kirjastolaki.

Lain taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kunnallisilla kirjastoilla on ollut vuodesta 1928 lähtien oma kirjastolaki. Tuon ensimmäisen lain nimi oli Kansankirjasto-laki. Suomen eduskunta hyväksyi istunnossaan 13. marraskuuta 1945 hallitukselle suunnatun toivomuksen, joka johti vanhentuneen kansankirjastolain perusteelliseen uudistamiseen ja lopulta monien vaiheiden jälkeen vuoden 1961 kirjastolakiin. Tällä välin eduskunnan asettamat toimikunnat ja komiteat tekivät ehdotuksia ja lausuntoja kirjastoista. Ne ehdottivat ylhäältä johdettua yleisten (kunnallisten) kirjastojen tiukkaa järjestelmää, jossa kouluhallituksella olisi keskeinen asema. Näin ollen kirjastontarkastajat toimisivat kouluhallituksen alaisuudessa. Lakiehdotukseen sisältyi myös velvoitus kunnille ylläpitää yleistä kirjastoa, eli kirjastopakko. Lisäksi esimerkiksi kirjastohuoneiden minimipinta-alaa ehdotettiin. Osa ehdotuksista toteutui vuoden 1961 kirjastolaissa. Kuntia opetettiin 1950-luvulla hakemaan valtionapua oikein. Kirjastojen lukumäärä kasvoi nopeasti, ja ongelmaksi muodostuivat lähinnä tilakysymykset.[1]

Lain voimaantulo ja sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskunta hyväksyi 14. maaliskuuta 1961 hallituksen esityksen kirjastolaiksi [AsK 235/3.5.1961]. Eduskunnan sivistysvaliokunnalla oli ratkaiseva osa lain käsittelyssä, ja eduskunta teki hallituksen esitykseen muutamia muutoksia. Samalla hyväksyttiin laki [AsK 236/3.5.1961], jonka mukaan kirjailijoille ja kääntäjille tuli maksaa avustusta ja apurahoja, koska heidän töitään pidettiin maksuttomasti käytettävissä yleisissä kirjastoissa. Tämä laki harkinnanvaraisista ”kirjastoapurahoista” on vielä muutettuna voimassa, mutta uusia kirjastolakeja on säädetty vuosina 1986 ja 1998.[2]

Vuoden 1961 kirjastolaissa valtionavut nostettiin samalle tasolle kuin kansakoulutoimelle annettavat: maalaiskunnat saisivat kaksi kolmasosaa ja kauppalat ja kaupungit yhden kolmasosan kirjastojensa todellisista ja hyväksytyistä lain kuudennessa pykälässä luetelluista menoista. Eduskunta nosti myös maakuntakirjastoa ylläpitävien kaupunkien lisäavustuksen kahdesta kolmeen miljoonaan markkaan ja siihen liittyvän asukaskohtaisen valtionavun neljästä kymmeneen markkaan.[3]

Laitoskirjastot alkoivat saada erityistä valtionapua, joka kattoi 90 prosenttia niiden menoista. Myös kirjastoautot ja -veneet mainittiin lopullisessa laissa, vaikka ne eivät olleet mukana hallituksen esityksessä. Laki osoitti valtionapuja myös kirjastohuoneistojen rakentamiseen ja kunnostamiseen. Kirjastopakkoa ei kuitenkaan lakiin sisällytetty. Lain säätämisen aikoihin jokaisessa Suomen kunnassa oli jo kirjasto.[3]

Vuonna 1962 voimaan tulleen kirjastolain mukaan kirjastojen tuli tyydyttää kirjastolaitokselle ominaisin toimintamuodoin yleistä sivistystarvetta ja lukuharrastusta (tämä ”tarkoituspykälä” tosin ei ollut laissa vaan sen soveltamiseksi vuonna 1962 annetussa kirjastoasetuksessa AsK 268/30.3.1962). Kirjastojen piti toimia tarkoituksenmukaisissa huoneistoissa ja kirjastojen tuli vastata määrältään ja laadultaan kunnan suuruuden ja väestöaineksen sekä kielisuhteiden edellyttämää kirjaston tarvetta. Kirjavarastoja tuli myös kartuttaa. Kunnan jäseniltä ei saanut periä maksuja kirjaston käyttämisestä ja kirjastojen tuli olla auki kouluhallituksen antamien ohjeiden mukaan. Kirjastoilla tuli olla tarvittava määrä kirjastoammatillisia virkoja, joiden kelpoisuudesta määrättiin kirjastoasetuksessa. Näitä säädöksiä kuntien tuli noudattaa, jotta se sai valtionosuutta.[4][5]

Kouluhallituksen käytössä oleva äärimmäinen sanktio oli valtionavun menetys kirjastolta. Kirjastotoimen hallinto siirtyi nyt entistä suorempaan kouluhallituksen alaisuuteen, ja kirjastotoimisto tuli suoraan kouluhallituksen alaiseksi toimistoksi vapaan kansansivistystyön osastoon. Valtion kirjastotoimikunnan tilalle tuli eri tahoja edustava Kirjastoasiain neuvottelukunta, jolla ei kuitenkaan ollut muuta kuin aloitevaltaa.[5]

Kirjastontarkastajilla oli keskeinen asema lain soveltamisessa.[6] Vuonna 1961 kirjastotarkastajien kokouksessa hyväksyttiin kirjastotoiminnalle joukko normeja minimitavoitteiksi: nidemäärä asukasta kohti (3), minimi aukioloaika viikossa (6 tuntia), lainaajien osuus väestöstä maaseudulla (20 %), lainojen määrä asukasta kohti (3) ja kirjahankintamääräraha asukasta kohti (300 mk). Normeihin kuului myös suositus, että päätoiminen viranhaltija olisi oltava aina 15 000 vuosilainaa kohti, kun olosuhteet sen sallivat. Vuosilainojen määrää jouduttiin kuitenkin jo vuonna 1963 tarkistamaan ylöspäin, koska kirjastojen lainausmäärät kasvoivat nopeasti. Myös päätoimisten virkojen perustamista oli tasaannutettava.[7]

Kirjastotoimiston ja -tarkastajien neuvottelut normeista olivat merkittäviä, sillä ne olivat pohjustustyötä valtioneuvoston, opetusministeriön ja kouluhallituksen päätöksille monista kirjastoille ratkaisevan tärkeistä asioista, kuten aukioloajoista, AV-välineiden hankinnasta, henkilökunnan palkkauksesta ja kirjastotilojen suuruudesta.[7]

Lain vaikutukset ja kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1961 kirjastolaki lisäsi valtion menoja. Valtion kirjastomenot nousivat vuodesta 1961 vuoteen 1962 yli seitsenkertaisesti. Laki oli puhtaasti valtionapulaki, pääosin rahaa ja sen käytön valvontaa koskeva. Puhkaisemalla vuoden 1928 lain asettaman valtionapukaton se oli kuitenkin suuri edistysaskel aiempaan verrattuna. Se loi pohjan kunnallisten kirjastojen kehittymiselle ja vähensi alueellisia eroja. Vanha kirjastolaki oli kohdellut kaltoin nimenomaan köyhiä suuria kuntia. Uusi laki synnytti erityisesti maaseudulle nykyisenlaisen kunnankirjastojen järjestelmän.[8]

Kirjastojen tarjonta ja käyttö kasvoivat varsinkin maaseudun kirjastoissa. Keskikokoisissa ja suurissa maaseudun kunnissa oli 1980-luvun alkaessa lähes poikkeuksetta kirjastoauto ja päätoiminen kirjastonhoitaja, joskin usein epäpätevä. Kirjastohuoneistoista suuri osa uusittiin ja kirjaston käyttö muuttui myös laadullisesti. Äänite- ja lehtikokoelmat tulivat kirjojen rinnalle. Mitä enemmän oli rahaa käytettävänä sitä suuremmat olivat myös lainausmäärät.[9] Yleisten kirjastojen kotilainojen määrä kaksinkertaistui 1970-luvun aikana. Kaupunkien ja muiden kuntien välinen ero asukasta kohti lainattujen kirjojen määrässä tasoittui 1980-luvun alkuun mennessä.[10]

Kunnat ryhtyivät 1960-luvulla hankkimaan autoja ja perustamaan kirjastoja esimerkiksi sairaaloihin, kun kirjastoautot ja laitoskirjastot alkoivat saamaan valtionosuutta.[11] Kirjastoautot merkitsivät monien sivukirjastojen lakkauttamista ja sitä kautta lukuisten epäpätevien sivutoimisten kirjastonhoitajien poistumista työmarkkinoilta. Vuonna 1963 kirjastoautoja oli koko maassa vain 2, mutta vuosikymmenen loppuun mennessä niitä oli jo lähes 90.[12] Kirjastoautojen ansiosta palvelupisteiden määrä kuitenkin moninkertaistui.[13]

Maanlaajuisen kirjastoverkon kehitys ei lähtenyt käyntiin niin nopeasti kuin oli odotettu. Ensimmäisten maakuntakirjasto-oikeuksien antamista vuonna 1962 Joensuun kaupunginkirjastolle seurasi neljän vuoden tauko, ennen kuin valtion tulo- ja menoarvioon saatiin varat seuraavaa varten. Vuosikymmenen loppuun mennessä oli saatu toimintaan vasta viisi alueellista keskuskirjastoa.[12]

Vuoden 1961 laki ei kyennyt tasoittamaan aivan kaikkia kuntien välisiä eroja, ja jotkin kunnat eivät edes päässeet kehityksen alkuun. Maaseudun kirjastojen keskinäinen eriarvoisuus lisääntyi, ja yleisestä tasosta jäivät jälkeen pienet alle 3 000 asukkaan kunnat, joissa oli sivutoiminen kirjastonhoitaja. Valtionapujen saamista säätelevä järjestelmä oli liian yksityiskohtainen ja teetti paljon työtä sekä kunnissa että valtion kirjastohallinnon piirissä. Valtion viranomaiset saattoivat myös yksipuolisella päätöksellä kieltää valtionavun tietyiltä kirjoilta ja kirjailijoilta.[14]

Suomessa kunnalliset kirjastot saivat vuosien 1962–1992 välisenä aikana jatkuvaa, poikkeuksellisen suurta valtionosuutta sekä käyttökustannuksiin että rakentamiseen suoraan kirjastoille osoitettuna. Valtion tuki kohdistui etenkin pieniin ja vähävaraisiin kuntiin. Käytännön vaikutuksiltaan merkittävimmät muutokset kunnallisten kirjastojen toimintaan olivat vuonna 1962 voimaan tulleet kirjastolaki ja -asetus, minkä jälkeen kunnalliset kirjastot kehittyivät tasaisesti aina 1990-luvun alun lamaan asti.[15] Vuoden 1961 lain korvasi vuoden 1986 kirjastolaki.[16]

Kirjastolait myöhemmin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myöhempiä yleisiä kirjastoja koskevia lakeja ovat olleet muun muassa valtionosuuslaki 1978, vuoden 1986 kirjastolaki, vuoden 1992 valtionosuusuudistus ja vuoden 1998 kirjastolaki. Vuoden 2010 alussa tuli voimaan muun muassa henkilöstön kelpoisuutta koskeva asetus. Myös Euroopan unionin kirjastomietintöjä ja päätöslauselmia voidaan soveltaa Suomessa. Päätöslauselmat sisältävät sekä suosituksia jäsenmaille että pyyntöjä komissiolle.[17] Tarkempia ohjeita on annettu kirjastoasetuksilla ja opetusministeriön määräyksillä. Valtionosuudesta on säädetty vuodesta 1979 alkaen erillisellä valtionosuuslailla.[18] Suomen yleisten kirjastojen maksuttomuuden pitkä perinne alkoi vuoden 1928 kansankirjastolaista.[19] Tieteellisillä kirjastoilla sen sijaan ei ole kaikkia kirjastoja koskevaa yhteistä lakia.[20]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Eskola, Eija: ”Kirjastotoiminta vakiintuu – kirjasto harrastuksena”. Teoksessa Kirjastojen vuosisata: yleiset kirjastot Suomessa 1900-luvulla, s. 115–146. Toim. Ilkka Mäkinen. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu, 1999. ISBN 951-692-470-0.
  • Järvelin, Ilmi: Neuvonnasta neuvontaan: Kirjastontarkastuksen historia 1800-luvun lopulta 1990-luvulle. Kirjastotieteen ja informatiikan lisensiaatintutkimus Tampereen yliopistossa, 1992.
  • Järvelin, Ilmi: ”1950-luku: Kehityksen vuosikymmen”. Teoksessa Kirjastojen vuosisata: yleiset kirjastot Suomessa 1900-luvulla, s. 147–162. Toim. Ilkka Mäkinen. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu, 1999. ISBN 951-692-470-0.
  • Kekki, Kirsti: Kirjastosäännöstö 1999. BTJ Kirjastopalvelu, Helsinki, 1999.
  • Mäkinen, Ilkka: ”Heittämällä tulevaisuuteen: kirjastot vuoden 1961 lain jälkeen”. Teoksessa Kirjastojen vuosisata: yleiset kirjastot Suomessa 1900-luvulla, s. 163–214. Toim. Ilkka Mäkinen. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu, 1999. ISBN 951-692-470-0.
  • Mäkinen, Ilkka: ”Yleinen kirjasto hyvinvointiyhteiskunnassa 1960-luvun alusta vuosituhannen vaihteeseen”. Teoksessa Suomen yleisten kirjastojen historia, s. 384–453. Toim. Ilkka Mäkinen. Helsinki: BTJ Kustannus, 2009. ISBN 978-951-692-702-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Järvelin 1999, s. 150–160.
  2. ↑ Mäkinen 1999, s. 165.
  3. ↑ a b Mäkinen 1999, s. 165–167.
  4. ↑ Kekki 1999, s. 90.
  5. ↑ a b Mäkinen 1999, s. 167–169.
  6. ↑ Järvelin 1992, s. 263–264.
  7. ↑ a b Mäkinen 1999, s. 170–171.
  8. ↑ Mäkinen 1999, s. 174, 416.
  9. ↑ Mäkinen 1999, s. 175, 182.
  10. ↑ Mäkinen 1999, s. 177–179.
  11. ↑ Kekki 1999, s. 91.
  12. ↑ a b Mäkinen 1999, s. 172.
  13. ↑ Mäkinen 1999, s. 180.
  14. ↑ Mäkinen 1999, s. 176.
  15. ↑ Kekki 1999, s. 91–93.
  16. ↑ Säädökset alkuperäisinä: 235/1986 Finlex
  17. ↑ Kekki, 1999, s. 98.
  18. ↑ Kekki 1999, s. 15.
  19. ↑ Eskola 1999, s. 134.
  20. ↑ Kekki 1999, s. 137.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Juva, Simo. ”Tarvitaanko kirjastolakia?”. Kirjastolehti 1992 (5): 143.
  • Lehväslaiho, Vieno: Kirjastosäännöstö 1980. Kirjastopalvelu, Helsinki, 1980.
  • Matoniemi, Timo. ”Vuoden 1961 kirjastolain syntyvaiheet“. Tampereen yliopiston pro gradu -tutkielma, 1987.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Vuoden_1961_kirjastolaki&oldid=20403519”