Laila Karttunen

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Laila Karttunen (16. maaliskuuta 1895 Suonenjoki7. tammikuuta 1981 Hämeenlinna) oli suomalainen tekstiilitaiteilija, opettaja, tekstiiliperinteen tutkija ja taidemaalari. [1]

Karttunen valmistui Turun piirustuskoulusta ja Taideteollisuuskeskuskoulun mallipiirustusosastolta 1920-luvulla. Hän toimi Hämeenlinnassa Wetterhoffin kutomakoulun piirustuksen opettajana, ammattikutomon taiteellisena johtajana ja suunnittelijana 1920-luvun. 1930-luvun taitteessa hän siirtyi Helsinkiin ja perusti oman suunnittelutoimiston. Samalla hän toimi Suomen Käsityön Ystävien kutomon johtajana. Toisen maailmansodan aikana Käsityön Ystävien toiminta hiipui niin paljon, että Karttunen palasi Hämeenlinnaan Wetterhoffille ja työskenteli siellä, kunnes jäi eläkkeelle 1958. Eläkkeelle jäätyään hän keskittyi yhä enemmän suunnittelutyöhön, erityisesti kirkkotekstiileihin.[1]

Karttusen luomistyön taustalla on vahva tekninen osaaminen. Hän suodatti teoksiinsa persoonallisuutensa kautta surrealistisia, informalistisia, kansanomaisia ja abstrakteja tyylivirtauksia.[2] Hän oli myös vahvasti sitoutunut siihen, että käsiteollisuudella on kansallinen valistustehtävä ja se on osa suomalaisuusliikettä. Suunnittelijan tuli ammentaa ideoita suomalaisesta kansanperinteestä ja siirtää ne nykyaikaisen koti- ja taideteollisuuden kautta osaksi kotien sisustusta.[1]

Karttunen käynnisti vuonna 1943 kansanomaisten tekstiilien keruukampanjan, josta hän oli saanut idean 1930‐luvun alussa, kun hän käsityönopettaja Eeva Jauhiaisen kanssa järjesti näyttelyn Marttojen kokoamista vanhoista kansanomaisista tekstiileistä. Erityisesti Karttuseen oli tehnyt vaikutuksen Laatokan Karjalan alueelta kerätyt mallit, jotka olivat muista poikkeavia, vaihtelevia ja työtavoiltaan monipuolisia. Kirjonnasta tulikin hänen taiteensa olennainen osa vuosikymmenien ajaksi. Oma retki Laatokan‐Karjalaan toteutui vuonna 1938, jolloin Karttunen ja Jauhiainen kiersivät kylissä valokuvaten, piirtäen ja muistiinpanoja tehden. Kaiken kaikkiaan Karttunen teki neljä‐viisi keruumatkaa eri puolille Suomea. [1]

Sodan jälkeinen materiaalien säännöstelyn loppuminen innosti Laila Karttusen uuteen luomistyöhön, mikä näkyi 1950‐luvun alkuvuosina palkintoina Milanon triennaalissa 1951 ja 1954. Karttusen töitä oli eri näyttelyissä lähes joka vuosi, joskus parikin kertaa vuodessa. Laila Karttunen suunnitteli 1950‐luvulla Wetterhoffille lukuisia upeita täkänöitä ja ryijyjä. Wetterhoffin ammattikutomossa valmistettiin myös hänen suunnittelemiaan upeita damastiliinoja sekä puku‐ ja huonekalukankaita.[1]

Karttunen toimitti käsityöjulkaisuja ja kirjoitti käsi- ja taideteollisuusalan julkaisuihin. Hän testamenttasi jäämistönsä Hämeenlinnan taidemuseolle.

Palkinnot ja tunnustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Wetterhoffin värikkäät taiteilijat. Sivut 13–18. Eila Anttila. Fredrika Wetterhoffin säätiö. PDF.
  2. Laila Karttusen testamenttikokoelma. Web Archive (Hämeenlinnan taidemuseo 2007). Viitattu 21.4.2018.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ilman lintu : Laila Karttusen (1895-1981) syntymän satavuotisnäyttely Hämeenlinnan taidemuseossa 5.10.1995–7.1.1996, Hämeenlinnan taidemuseo, 1995
  • Sinikka Peltovuori: Linnut liiteli sanoja. (väitöskirja). Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksen julkaisuja n:o XIV.: Helsingin yliopiston taidehistorian laitos, 1995. ISBN 952-90-6768-2.
  • Sinikka Peltovuori, Laila Karttunen ja kansantaide. Sivuaineen tutkielma, Helsingin yliopisto, 1986.
  • Sinikka Peltovuori, Laila Karttusen kirkolliset tekstiilit, Fredrika Wetterhoffin kotiteollisuusopettajaopisto, 1988
  • Kirsti Rantanen, Pohjolan tytär Ateneumissa. Pro Arte Utili. Taideteollinen korkeakoulu 20 vuotta. Taik, julkaisusarja B 35. Helsinki, 1993.
Tämä taiteilijaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.