Lääketieteellinen terminologia

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Lääketieteellinen terminologia tarkoittaa lääketieteen tutkimuksessa ja kliinisessä käytössä tarvittavaa kieltä. Usein käytetään nimitystä lääketieteellinen latina[1], mutta monetkaan kantasanoista eivät tule latinasta, vaan vähintään rinnakkaisina vanhasta kreikasta, jonka tiedemiehiä, erityisesti Galenosta ja Hippokratesta pidetään modernin lääketieteen perustan laskijoina. Kielioppi pyrkii noudattamaan latinan kielioppia, mutta siihen sovelletaan käyttäjämaan kieltä, koska on alati haettava tasapainoa kansallisen ymmärryksen ja tieteellisen tarkkuuden välillä[2]. Esimerkkinä voi pitää vaikkapa slovakinkielistä František Šimonin oppikirjaa "Latinská lekárska terminológia". Lääkäri ja kansanrunouden kerääjä Elias Lönnrot loi suomen kieleen lääketieteellistä perussanastoa[3].

Yleistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lääketieteellisen terminologian eksaktiuden turvaamiseksi on tehty luetteloita, esimerkiksi kansainvälinen diagnoosiluettelo eli lääketieteen tautiluokitus, josta tällä hetkellä (2017) on voimassa versio ICD-10[4]. Lisäksi lääketieteelliseen termistöön kuuluu runsaasti lyhenteitä. Sinänsä lyhentäminen loppuosasta johtuu monesti käytännössä siitä, että lääkäri ei hallitse latinan taivutussääntöjä.

Lääkeaineiden terminologiasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paitsi tautiluokitusta on myös lääkeaineista oma tiukka termistönsä. Lääkeaineoppi eli farmakologia sekä myrkkyoppi eli toksikologia sisältävät termistössään sekä aineiden kemialliset nimet, jotka ovat käytännössä aivan liian vaikeita muistaa, että geneeriset nimet. Näiden lisäksi kaupalliset nimet ovat yleisimmin käytössä. Aiemmin käytettiin vain luontaisia, vaihtelevasti vaikuttavia uutteita esimerkiksi kasvikunnasta, mutta nämäkin oli määritelty farmakopeassa. Nykyään käytetään koululääketieteen puolella enimmäkseen teollisesti valmistettuja ja dokumentoituja synteettisiä kemiallisia lääkeaineita. Lisäksi reseptien kirjoittamisessa on omat tarkatkin sääntönsä. Professori Ilmari Vartiaisen teos Lääkeaineoppi oli vuosikymmeniä oppikirjana myös terminologiassa, vastaavasti Armas Vartiaisen Reseptioppi.

Esimerkkejä lääketieteellisten termien muodostamisesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esimerkiksi sydämen keskeisen tutkimuksen kansanomainen nimitys "sydänfilmi" kuvaa kyllä reaaliajassa tai rekisteröitynä sydämen toimintaa, mutta vain sen sähköistä ilmenemismuotoa. Sen paljon käytetty lyhenne "ekg" tulee sanasta "elektrokardiogrammi", jossa "elektr" tulee sähköä tarkoittavasta sanasta, "o" on sidevokaali, "kardi" viittaa sydämeen, "o" on jälleen sidevokaali ja "gram" on rekisteröintiin viittaava, loppukirjaimet tekevät sanasta suomen kieleen sopivan. Vastaavasti lääketieteen valtavirtaa edustava englannin kielen termi on electrocardiogram on samantapaista kantaa.[1]

Anatomialla on oma kansainvälinen ja kansallinen terminologiansa. Esimerkiksi sisäelin perna on kreikaksi lien, latinaksi splenum ja englanniksi spleen, ja nämä kaikki on syytä alalla työskentelevän tietää.

Myös eri lääketieteellisillä toimenpiteillä on kansainvälisiä nimityksiä, jotta lääketieteellinen käytännöllinen ja tutkimuksellinen yhteistyö olisivat mahdollisia. Myös esimerkiksi kirurgian alueen työvälineiden nimitykset ovat varsin kansainvälisiä.

Röntgenkuva jalkaterästä, jossa näkyy "luupiikki"

Toisinaan lääketieteellisillä diagnooseilla ja taudeilla on perinteisiä nimityksiä, jotka juontuvat henkilön nimestä. Näistä tunnetuimpia lienevät neurologinen Parkinsonin tauti,[5] Alzheimerin tauti ja Aspergerin oireyhtymä. Nimitykset tulevat yleensä kunnioituksesta jotakin auktoriteettia kohtaan, esimerkiksi taudin kuvaajan mukaan, ei potilaan mukaan.[6][7][8]

Esimerkki monimutkaisesta taudin nimen muodostumisesta on jalkapohjan kiputilalla nimeltä plantaarifaskiitti, latinaksi "fasciitis plantaris". Sitä nimitetään yhä yleisesti nimellä Calcaneus sporn. "Calcaneus" on kantaluun latinakielinen nimitys, "der Sporn" on saksaa ja tarkoittaa kannusta. Röntgenkuva viittaa "luupiikkiin", mistä ei kuitenkaan ole kysymys, vaan jalkapohjan tukisiteen eli "fascian" sairaudesta. Tilaa on pidetty tulehduksellisena, mistä johtuen nimitykseen on liitetty pääte "-itis". Nyttemmin on tultu päätelmään, että tila ei ole tulehduksellinen vaan rappeutuma eli "degeneraatio", ja nimeä mahdollisesti jälleen muutetaan.[9][10][11]

Lääketieteen slangista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Niin lääketieteessä kuin muillakin ammattialoilla muodostuu väistämättä tiettyjä ammatillisia slangisanoja, jotka ovat enemmän tai vähemmän onnistuneita kuvaamaan totuutta. Tämä on omiaan aiheuttamaan joskus käsityksen, että potilaat eivät saisikaan ymmärtää, mistä heidän kohdallaan on kysymys. Esimerkiksi sana luupiikki on erityisen harhaanjohtava.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b David McAuley, Pharm.D.: Medical terminology GLOBALRPh. 25.7.2017. Viitattu 10.8.2017 (englanniksi).
  2. František Šimon: Latinská lekárska terminológia scribd.com. 1990. Viitattu 10.8.2017 (slovakiksi).
  3. Raija Majamaa: Elias Lönnrot SKS Tietopaketit. Viitattu 10.8.2017.
  4. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos: Kansainvälinen tautiluokitus ICD-10 Klassifikation av sjukdomar thl.fi. 2011. Viitattu 10.8.2017.
  5. Parkinsonin taudin oireet – 10 varhaista varoitusmerkkiä Studio 55.fi. 2.7.2016. Viitattu 11.8.2017.
  6. Andrew J. Lees: Unresolved issues relating to the Shaking Palsy on the celebration of James Parkinson's 250th birthday Movement Disorders. 14.12.2007. Wiley Online Library. Viitattu 11.8.2017 (englanniksi).
  7. Lorna Wing et John Muggleton: Asperger Syndrome: a clinical account 4.5.2010. Cambridge University Press. Viitattu 11.8.2017 (englanniksi).
  8. Stertz, Georg: Alzheimer, Alois Deutsche Biographie. 1953. Viitattu 11.8.2017 (saksaksi).
  9. Osmo Saarelma: Kantapääkipu, "plantaarifaskiitti" Duodecim Terveyskirjasto. 17.10.2016. Viitattu 11.8.2017.
  10. Jari Mikkonen: Jalkapohjakipu (Plantaarifaskiitti) Kiropraktikko Jani Mikkonen D.C.,B.Sc. (Hons). Viitattu 11.8.2017.
  11. Niilo Pesonen – Eero Ponteva: Lääketieteen sanakirja, IV painoksen muutamaton lisäpainos, s. 418. WSOY, 1970.