Kiestingin taistelut

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kiestingin taistelu
Osa jatkosotaa
Suomalaiset sotilaat torjuvat neuvostoliittolaisten vastahyökkäystä Kiestingin lähellä
Suomalaiset sotilaat torjuvat neuvostoliittolaisten vastahyökkäystä Kiestingin lähellä
Päivämäärä:

24. huhtikuuta – 23. toukokuuta 1942

Paikka:

Kiestinki, Karjala

Lopputulos:

Suomen ja Saksan torjuntavoitto

Osapuolet

Suomen lippu Suomi
Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Saksa

Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu. Neuvostoliitto

Komentajat

Suomen lippu kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuo
Natsi-Saksan lippu kenraalieversti Eduard Dietl

?

Vahvuudet

noin 2 divisioonaa

3 divisioonaa
2 merijalkaväen prikaatia
panssariprikaati

Tappiot

Suomen lippu 170 kaatunutta
Natsi-Saksan lippu 248 kaatunutta

noin 15 000 kaatunutta

Kiestingin taistelu oli jatkosodan pohjoisen rintaman suurimpia taisteluita ja sen merkittävimmät yksittäiset taistelut käytiin 1941–1942 asemasodan jatkuessa syksyyn 1944 asti.[1]

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiestingin rintama oli kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuon III armeijakunnan vastuualuetta. Armeijakunta oli liitetty Saksan Norjan-armeijalle, AOK Norwegenille. Tammikuussa 1942 perustettiin Saksan Lapin-armeija, Armeeoberkommando Lappland, jonka komentajaksi Rovaniemen Kursunkijärvellä sijainneeseen esikuntaan tuli kenraalieversti Eduard Dietl.

Saksan Norjan-armeijan komentaja kenraalieversti Nikolaus von Falkenhorst ja Siilasvuo hahmottelivat asemien parantamisen varjolla hyökkäyksen, jonka tarkoituksena oli katkaista Muurmannin rata. Hyökkäys alkoi marraskuun alussa. Jo lokakuun lopulla Yhdysvallat oli lähettänyt Suomelle hyökkäyksen lopettamista vaatineen nootin. Mannerheim pyysi Saksan Norjan-armeijalta hyökkäyksen pysäyttämistä viitaten Suomen armeijan uudelleenjärjestelyihin. Saksan sodanjohto, Oberkommando der Wehrmacht (OKW) oli jo aiemmin käskenyt Norjan-armeijan puolustukseen kaikilla rintamilla, ja saatuaan Mannerheimin viestin OKW vaati jyrkkäsanaisesti Norjan-armeijalta selvitystä sen aikomuksista. Hyökkäystä leimasivat kenraalien erimielisyydet operaatioista, ja von Falkenhorst määräsi hyökkäyksen pysäytettäväksi 17. marraskuuta. Ajatuksesta katkaista liittoutuneiden tärkeä huoltoväylä, Muurmannin rata, luovuttiin ja 3. armeijakunta ryhmittyi puolustusasemiin.

Hyökkäysvaihe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kiestingin motti

1. heinäkuuta 1941 valtakunnanrajalta alkanut everstiluutnantti Jussi Turtolan johtaman ryhmä J:n (JR 53) hyökkäys saavutti Sohjanajokilinjan 11:ntenä heinäkuuta. Saksalaisia joukkoja alistettiin 17. heinäkuuta alkaen ryhmä J:lle. Kiestinki vallattiin 8. elokuuta päättyneissä taisteluissa. Hyökkäystä jatkettaessa saksalaiset joukot pyrkivät Kiestingistä maanteitse kohti Louhea joka sijaitsee Murmanskin radan varrella. Vastarinta oli voimakasta eikä hyökkäys edennyt. Ryhmä J sen sijaan eteni hieman etelämpänä rautatielinjaa pitkin kohtaamatta vastusta ja pääsi saksalaisia huomattavasti pidemmälle Louhen tuntumaan. Venäläisen 88. divisioonan vastahyökkäykset johtivat siihen että tuhatlukuinen suomalais-saksalainen osasto motitettiin elokuun 20:nnen päivän tienoilla Kapustnajajoen maisemiin. Kiestingin motti, josta vetäydyttiin soita pitkin syyskuun alkupuolella, koitui myös komentaja Jussi Turtolan kohtaloksi.[2]

Kiestingin kevättaistelu 1942 – asemasodan suurtaistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kevään 1942 mittaan oli saatu viitteitä tulevasta Neuvostoliiton 26. armeijan hyökkäyksestä, josta suomalaisessa sotakirjallisuudessa käytetään nimeä "kelirikkotaistelut". Maaliskuun lopulla Jelettijärven kenttävartio joutui rajun hyökkäyksen kohteeksi. Varsinainen saarrostukseen pyrkinyt hyökkäys alkoi 24. huhtikuuta aamulla 15 km leveänä rintamana. Eteläosassa suomalaisen Divisioona J:n ja sen pohjoispuolella SS-divisioona Nordin alueella hyökkäykset torjuttiin. Saksalaisten vastuualueen pohjoispuolella oleva Ylä-Mustajärven ja Jelettijärven välinen kannas oli varmistettu vain kenttävartioilla. Venäläiset pioneeripataljoonat olivat kevään aikana rakentaneet pohjoiselle suunnalle huoltotien. Siihen tukeutuen Neuvostoliiton 23. kaartin divisioona hyökkäsi järvikannaksen kautta koukaten saksalaisten selustaan. Vastahyökkäyksen aloitti 11. prikaatin IV pataljoona etelästä ja Jalkaväkirykmentti 14 luoteesta tarkoituksena katkaista vihollisen huolto. Hyökkäyksen aikana kaikki IV pataljoonan upseerit haavoittuivat kranaatin osuessa käskynjaolla olleeseen ryhmään. Vastahyökkäys tyrehtyi ylivoiman edessä.[3]

Puna-armeijan hyökkääviin joukkoihin liittyivät 186. divisioona sekä kaksi erillistä prikaatia, jotka pyrkivät katkaisemaan Kiestingin länsipuolisen tieyhteyden ja motittamaan koko rintaman. Sekä suomalaisia että saksalaisia apuvoimia tuotiin alueelle toukokuun alkupäivinä. Taistelut kulminoituivat 5.–6. toukokuuta Kiestingin neljän tien risteyksen luoteispuolella. Vihollisvoimien kärjessä edenneet jalkaväkirykmentti 238 ja 8. hiihtoprikaati motitettiin ja pääosin tuhottiin.

Vastahyökkäystä varten oli saatu lisävoimia yhteensä 6 pataljoonaa, mm. Jalkaväkirykmenttien 12 ja 53 I pataljoonat, 11. prikaatin I pataljoona sekä Saksan vuoristojääkärirykmentti 139:n pataljoona Salzer. Perustettuja suomalaisia taisteluosastoja johtivat Albert Puroma ja Albert Ravila. Mukana olivat saksalaiset taisteluosastot Kräutler ja Boysen. SS-divisioona Nord tuki hyökkäystä omalla sivustallaan. Vihollisen vahvojen vetäytymisasemien murtamiseen osallistuivat tykistö, panssarit ja Junkers Ju 87 Stuka -syöksypommittajat, jotka tuhosivat mm. puna-armeijan huoltokuljetuksia. Perääntyviä neuvostojoukkoja yritettiin motittaa, mutta siinä ei täysin onnistuttu. Takaa-ajo pysähtyi lopulta 23. toukokuuta vahvaan puolustusasemaan samalle järvikannakselle, josta hyökkäys oli alkanutkin. Taisteluiden jälkeen III armeijakunta ilmoitti torjuneensa yhteensä 175 sellaista hyökkäystä, jossa vihollisella oli pataljoona tai sitä suurempi miesmäärä käytössään. Taisteluissa kaatuneita puna-armeijan sotilaita laskettiin taistelupaikoilta yli 15 000. Suomalaisia sotilaita kaatui 170 ja saksalaisia 248.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Jatkosodan historia 4. Sotatieteen laitos, WSOY, 1993. ISBN 951-0-15330-3
  2. Martti Turtola: Kyllä täällä kaatuakin voidaan. Suomalainen upseerinkohtalo 1941. Otava 2000. ISBN 951-1-15449-4"
  3. Karhunen Veikko. Raatteen tieltä Kostamukseen. WSOY 1972. ISBN 951-0-00627-0