Karhukaiset

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Karhukaiset
Hypsibius dujardini -karhukainen
Hypsibius dujardini -karhukainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Karhukaiset
Tardigrada
Spallanzani, 1777
Alajaksot
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Karhukaiset Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Karhukaiset Commonsissa

Karhukaiset (Tardigrada) on yksi eläinkunnan pääjaksoista. Ne ovat pieniä jaokkeisia eläimiä, jotka muistuttavat niveljalkaisia ja ovat luultavasti niille sukua. Suurimpien aikuisten ruumiinpituus voi olla 1,5 mm, pienimpien alle 0,1 mm. Juuri kuoriutuneet toukat voivat olla alle 0,05 mm.

Kehityshistoriallisesti karhukaiset kuuluvat Ecdysozoa-ryhmään yhdessä mm. niveljalkaisten, käsnäjalkaisten ja sukkulamatojen kanssa. Vanhimmat tunnetut karhukaisten fossiilit on löydetty Siperiasta keskikambrikautisista kivistä. Saksalainen pappi J.A.E Goeze löysi karhukaiset 1773. Muistiinpanoissaan hän kuvaili karhukaista miniatyyrikarhuksi.

Lisääntyminen ja kasvu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karhukaiset voivat lisääntyä sekä suvullisesti että neitseellisesti.[1] Sammaleella elävät karhukaiset munivat pari viikkoa parittelun jälkeen 1–30 munaa, jotka kuoriutuvat kaksi viikkoa myöhemmin.[2] Karhukaisten munien pinnassa on torvimaisia ulokkeita, joilla poikanen saa ilmeisesti happea. Ulokkeet ovat lajityypillisiä, ja niiden perusteella lajinmääritys on usein helpompaa kuin aikuisten eläinten.[2] Kasvaessaan karhukaiset luovat nahkansa jopa 12 kertaa. Niiden solut eivät kuitenkaan enää jakaannu, vaan kasvavat kokoa. Karhukaisilla on alusta alkaen 40 000 solua. Karhukaiset ovat aktiivisia kolmesta kuukaudesta - 2,5 vuoteen elämästään.[2]

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurin osa karhukaisista on kasvin- tai bakteeriensyöjiä, mutta on myös petoja. Karhukaisten suuosat ovat veitsenterävät. Niillä ne poraavat reiän kasvi- tai bakteerisoluun, ja sen kautta solun sisältö imeytyy karhukaisen ravinnoksi.[2]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karhukaisia tunnetaan noin 750 lajia. Karhukaisia on tavattu ympäri maailman, napa-alueilta päiväntasaajalle ja vuoristoista merten syvänteisiin.

Helpoiten karhukaisia löytää erilaisista jäkälistä ja sammaleista. Muita tyypillisiä ympäristöjä ovat dyynit, rannat, suot ja merien tai järvien rannat, joissa karhukaisia voi esiintyä 25 000 eläintä litrassa.

Karhukaiset ja ääriolosuhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karhukaiset ovat erittäin kestäviä eläimiä, niitä on tavattu kuumista lähteistä, Himalajan huipuilta yli 6 000 m:n korkeudesta, ikijään alta ja valtameren pohjasta yli 4 000 m:n syvyydestä. Periaatteessa karhukaisen ainoa tarve on kosteus, mutta siitäkin se voi tinkiä pitkiksi ajoiksi. Ne ovat yksi harvoista eläinryhmistä, jotka pystyvät pysäyttämään aineenvaihduntansa ja siirtymään kryptobioosiin. Useat lajit selviävät lähes 10 vuotta kuivuneessa tilassa. Lepotilassa eläimen aineenvaihdunta laskee alle 0,01 %:iin normaalista ja vesipitoisuus 1 %:iin normaalista. Lepotilan salaisuus on trehaloosi-niminen sokeri, jonka on havaittu olevan erinomainen veden korvike.

Karhukaisten tiedetään selvinneen lepotilassa seuraavista ääriolosuhteista:

  • Lämpötila – Karhukaiset voivat selvitä muutaman minuutin kuumennuksesta 151 °C:n lämpötilassa. Karhukaiset voivat kestää päiväkausien pakastamisen −200 °C:n lämpötilassa tai joitakin minuutteja −272 °C:n lämpötilassa.
  • Säteily – Karhukaiset kestävät 5 700 grayn annoksen röntgensäteilyä (5 grayn annos on tappava ihmiselle)
  • Paine – Karhukaiset selviävät yli 1 200 ilmakehän paineessa tai jopa 6 000 ilmakehän[3] ja toisaalta lähes tyhjiössä. Avaruuteen matalalle kiertoradalle lähetetyistä karhukaisista suurin osa selvisi kymmenen päivän matkasta elossa altistettuna tyhjiölle. Myös osa auringon ultraviolettisäteilylle avaruudessa altistetuista karhukaisista selvisi matkasta.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Sarah Bordenstein, Marine Biological Laboratory: Tardigrades (Water Bears) (html) Viitattu 19.2.2011.
  2. a b c d Rajallista eloa Tieteen kuvalehti.
  3. Seki, K & Toyoshima, M.: Preserving tardigrades under pressure. Nature, 1998, nro 395, s. 853–854.
  4. Jönsson et al.: Tardigrades survive exposure to space in low Earth orbit. Current Biology, 2008, nro 18, s. R729-R731. Artikkelin verkkoversio Viitattu 09.09.2008.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]