Siirry sisältöön

John Cale

Wikipediasta
1 muutos tässä versiossa odottaa arviointia (ohje). Sivun vakaa versio on katsottu 4. helmikuuta 2023.
John Cale
John Cale vuonna 2006
John Cale vuonna 2006
Henkilötiedot
Syntynyt9. maaliskuuta 1942 (ikä 83)
Ammatti laulaja-lauluntekijä, muusikko, säveltäjä, laulunkirjoittaja, tuottaja
Muusikko
Aktiivisena 1965–
Tyylilajit taiderock, klassinen, experimental rock, protopunk, drone, folk rock
Soittimet mm. alttoviulu, urut, piano, cembalo, koskettimet, basso, kitara, mellotron, celesta, saksofoni
Yhtyeet Theater of Eternal Music
The Velvet Underground
Levy-yhtiöt Columbia, Reprise, Island, SPY, Ze, Beserkley, A&M, Rhino, Domino, Double Six
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
john-cale.com

John Davies Cale (s. 9. maaliskuuta 1942) on walesilaissyntyinen muusikko, laulaja-lauluntekijä ja musiikkituottaja. John Cale on multi-instrumentalisti, joka soittaa useita soittimia. Hän tuli tunnetuksi protopunk yhtye The Velvet Undergroundin perustajajäsenenä, mutta hän on luonut myös pitkän uran sooloartistina. Hänen ura on musiikillisesti monipuolinen, sillä hän on rakentanut siltaa kokeellisen avantgarden, klassisen musiikin, popin ja rockin välille.[1]

Hän on tuottanut myös merkittäviä albumeita myös monille muille artisteille, kuten Patti Smithille, The Stoogesille ja Alejandro Escovedolle. Monet John Calen tuottamat albumit ovat jääneet rockin historiaan merkittävinä teoksina.[1]

Ura ja elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja varhainen ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hiilikaivostyöläisen ja koulunopettajan poika John Cale syntyi Carmarthenshiressä, Walesissa 9. maaliskuuta 1942. Hän oli eräänlainen lapsinero – esitti alkuperäisen pianokappaleensa BBC:llä ennen teini-ikää, toimi urkurina paikallisessa kirkossa ja liittyi Walesin kansalliseen nuoriso-orkesteriin alttoviulistina jo 13-vuotiaana. 1960-luvun alussa hän suuntautui kohti avantgardea ja sai stipendin opiskellakseen musiikkia Yhdysvalloissa Aaron Coplandin ja Leonard Bernsteinin avustuksella.[1]

Muutettuaan New Yorkiin vuonna 1963, Cale osallistui 18 tunnin mittaiseen pianoresitaaliin säveltäjä John Cagen kanssa, jossa joukko pianisteja esitti kokonaisuudessaan Erik Satien teoksen Vexations. Valokuvat Cale'sta tapahtumassa päätyivät The New York Timesiin, ja hän esiintyi suositussa visailuohjelmassa I've Got a Secret yhdessä ainoan koko esityksen nähneen yleisön jäsenen kanssa.[1]

Hän liittyi LaMonte Youngin minimalistiseen kokoonpanoon Theatre of Eternal Music (tunnetaan myös nimellä The Dream Syndicate), jonka toistuvat musiikki vaikutti merkittävästi Calen seuraavan yhtyeen, The Velvet Undergroundin, sovituksiin. Tältä ajalta onperäisin kokoelmalevy Inside the Dream Syndicate, Vol. 1: Day of Niagara, 1965, joka julkaistiin vuonna 2000 ja se sisältää otteita Cale’n musiikista La Monte Youngin kanssa.[1]

The Velvet Underground

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
The Velvet Underground (Vasemmalta oikealle: Lou Reed, Sterling Morrison, John Cale ja Maureen Tucker)

John Cale perusti The Velvet Undergroundin yhdessä kitaristi, laulaja Lou Reedin ja kitaristi Sterling Morrisonin kanssa vuonna 1965. Cale tapasi Reedin, kun tämä työskenteli säveltäjänä levy-yhtiö Pickwick Recordsilla, joka tuotti edullisia kokoelmia hittien imitaatioista. Calen ensimmäinen kosketus rockiin tuli, kun hänet värvättiin soittamaan Lou Reedin johtamaan The Primitives-nimiseen kokoonpanoon, joka oli koottu mainostamaan Reedin kirjoittamaa singleä The Ostrich.[1]

Kun Reed kertoi virittäneensä kitaransa kaikki kielet samalle sävelelle, Cale kiinnostui, koska hän oli käyttänyt samaa tekniikkaa La Monte Youngin kanssa. Yhdessä he halusivat yhdistää kokeellisen avantgarden ja rockiin. Cale alkoi äänittää demoja Reedin kappaleista. Seuraavien kolmen vuoden aikana Velvet Underground mursi rajoja rockin, taiteen ja avantgarden välillä. Reed oli yhtyeen pääasiallinen lauluntekijä ja sanoittajana, mutta Cale oli yhtä tärkeä yhtyeen soundin luomisessa. Hän vastasi monista yhtyeen kahden ensimmäisen albumin (The Velvet Underground & Nico ja White Light/White Heat) kokeellisimmista elementeistä.[1]

Cale erotettiin kuitenkin yhtyeestä kesällä 1968 Reedin aloitteesta. Yleisesti uskotaan, että Reedin ego koki Cale’n uhkana johtajuudelleen. Kitaristi Sterling Morrison on kertonut Reedin sanoneen hänelle ja rumpali Maureen Tuckerille, että joko Cale lähtee tai hän lähtee itse. He valitsivat vastentahtoisesti Reedin. The Velvet Underground teki musiikkia vielä parin vuoden ajan, mutta Cale’n poissaolon myötä kokeelliset avantgarde elementit katosivat yhtyeen musiikista ja The Velvet Undergroundista tuli perinteinen rock yhtye. Hän totesi myöhemmin ettei "yhtye ikinä lunastanut kahdella ensimmäisellä levyllä annettuja lupauksia".[1]

Tuottajana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Velvet Undergroundin jälkeen Cale alkoi tuottaa muita artisteja. Hän oli ystävystynyt Elektra levy-yhtiön johtajan Jack Holzmanin kanssa, joka tarjosi hänelle tuottajan töitä. Cale jatkoi yhteistyötä Velvet Undergroundin ensimmäisellä albumilla vierailleen laulajan Nicon kanssa, tuottamalla Nicon sooloalbumin The Marble Index (1969). Cale tuotti myös Iggy Popin johtaman The Stooges yhtyeen debyyttialbumin The Stooges, (1969) Vaikka nämä kaksi projektia olivat keskenään hyvin erilaisia, molemmat osoittautuivat valtavan vaikutusvaltaisiksi kulttilevyiksi, jotka ennakoivat goottirockia, taiderockia, punkia ja new wavea.[1]

Hänen varhaiset sessiot Jonathan Richmanin ja The Modern Loversin kanssa ennakoivat punkin ja new waven syntyä. Patti Smithin ensimmäistä albumia Horses (1975) on yleisesti pidetty yhtenä 1970-luvun vaikutusvaltaisimmista levyistä. Cale teki lisää levyjä Nicon kanssa ja työskenteli myös yhtyeiden kuten Squeeze ja Sham 69 kanssa. Hän oli hetken mös Warner Brosin henkilökuntaan kuuluva tuottaja, tuottaen levyjä mm. Jennifer Warnesille. Cale työskenteli myöhemmin tuottajana ja muusikkona muun muassa Siouxsie and the Bansheesille, Alejandro Escovedolle ja Happy Mondaysille, sekä grunge-yhtye The Jesus Lizardille.[1]

John Cale vuonna 2013

Sooloura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1970 Cale aloitti varsinaisen soolouransa albumilla Vintage Violence, joka yllätti kuulijat lempeydellään ja perinteisellä rock soundillaan. Kokeellisempaa materiaalia tuli kuitenkin pian: Church of Anthrax oli pääasiassa instrumentaalinen yhteistyö minimalistisäveltäjä Terry Rileyn kanssa. Nämä kaksi levyä ilmensivät Cale’n soolouran kahta ääripäätä. Hän teki toisaalla helposti lähestyttävää poppia ja rockia ja toisaalla hän teki epäkaupallista, kokeellista avantgardea.[1] Calen albumi Paris 1919 (1973) valittiin vuonna 2005 julkaistuun hakuteokseen 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään[2]

1990-luvun merkittävimpiä projekteja olivat yhteistyöt: Wrong Way Up (1990) Brian Enon kanssa, ja Songs for Drella (1990) Lou Reedin kanssa. Tämä albumi oli kunnianosoitus kuvataiteilija Andy Warholille, ja sen menestys johti lopulta The Velvet Undergroundin uudelleenkoontiin Euroopan-kiertueelle ja livealbumiin vuonna 1993. Fanit ottivat projektin innolla vastaan, mutta kriitikot olivat varovaisempia, ja kiertueen jälkeen Reed ja Cale ajautuivat jälleen riitoihin. Kitaristi Sterling Morrisonin yllättävä kuolema vuonna 1995 päätti kaikki Velvet Undergroundin suunnitelmat, mutta mahdollisti sovinnon Cale’n ja Reedin välillä, jotka soittivat yhdessä yhtyeen päästessä Rock & Roll Hall of Fameen vuonna 1996.[1]

Cale ei kuitenkaan tarvinnut Reediä pysyäkseen kiireisenä. Hän jatkoi 1990-luvulla soolouraa ja sävelsi runsaasti elokuvamusiikkia. Hän myös esiintyi levyillä mm. The Replacementsin, Maureen Tuckerin ja Super Furry Animalsin kanssa. Vuonna 1998 hän julkaisi Nicon muistolle omistetun albumin Nico. 2000-luvulla hän jatkoi tasaista julkaisu tahtia, mm. levyt HoboSapiens (2003) ja Black Acetate (2005). EP Extra Playful ilmestyi vuonna 2011, ja uraesittely Conflict & Catalysis: Productions & Arrangements 1966–2006 sekä uusi studioalbumi Shifty Adventures in Nookie Wood julkaistiin vuonna 2012.[1]

Vuonna 2016 julkaistiin M:FANS, uusi versio Cale’n vuoden 1982 levystä Music for a New Society, tällä kertaa elektronisesti ja synkästi uudelleen sovitettuna. Vuonna 2017 Cale järjesti kolme konserttia Brooklyn Academy of Musicissa: kaksi juhlisti The Velvet Underground & Nico -albumin 50-vuotispäivää Wordless Music Orchestran ja Maureen Tuckerin kanssa, kolmas oli retrospektiivi hänen soolourastaan. Vuonna 2018 Cale esiintyi ensimmäistä kertaa Kiinassa, ja vuonna 2019 hän esiintyi DMZ Peace Train -festivaalilla Etelä-Koreassa lähellä Pohjois-Korean rajaa.[1]

John Cale

Elokuvaohjaaja Todd Haynes julkaisi vuonna 2021 dokumenttielokuvan The Velvet Underground, joka kertoi yhtyeen historiasta ja vaikutuksesta. Cale osallistui dokumenttiin haastateltavana, ja siinä kuultiin myös hänen LaMonte Youngin kanssa tekemäänsä teosta 17 XII 63 NYC the Fire Is a Mirror. Tammikuussa 2023 Cale julkaisi albumin Mercy, ensimmäisen uuden materiaalin kokoelman vuosikymmeneen. Levyllä esiintyivät mm. Weyes Blood, Animal Collective, Actress ja Sylvan Esso, ja sen teemoina olivat kaoottinen maailma ja toivon tarve. Faneja ei kuitenkaan pidätelty pitkään: jo kesäkuussa 2024 ilmestyi uusi albumi Poptical Illusion, jolla Cale yhdisti elektronisia ja akustisia sointeja ja soitti suurimman osan instrumenteista itse.[1]

Ensimmäisen kerran Cale esiintyi Suomessa kesällä 2006, Tavastia-klubilla, ja myöhemmin vielä Seinäjoen Provinssirockissa ja Helsingissä vuonna 2023[3]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

John Calen uraa on varjostanut runsas päihteidenkäyttö. 1960- ja 1970-luvuilla Calen on kerrottu olleen riippuvainen kokaiinista ja 1980-luvulla hän taisteli alkoholismin kanssa. Hän on kertonut ongelmistaan avoimesti mediassa. Hänelle syntyi tytär Eden vuonna 1985, lapsen syntymä auttoi häntä raitistumisessa.[3]

Diskografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Velvet Undergroundin kanssa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • The Velvet Underground and Nico (1967)
  • White Light/White Heat (1968)
  • VU (1985) arkistomateriaalia
  • Another View (1986) arkistomateriaalia
  • Live MCMXCIII (1993)
  • Peel Slowly and See (1995) kokoelma
  • Loaded (Fully Loaded Edition) (1997)
  • The Very Best of the Velvet Underground (2003) kokoelma

Vaikka John Cale jätti The Velvet Undergroundin kaksi vuotta ennen Loaded-albumin julkaisua vuonna 1970, oli hän mukana levyn demonauhoituksissa. Vuoden 1997 uudelleenjulkaisu sisältää demonauhoituksen kappaleesta "Ocean", jolla Cale soittaa urkuja.

Soololevytykset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Vintage Violence (1970)
  • The Academy in Peril (1972)
  • Paris 1919 (1973)
  • Fear (1974)
  • Slow Dazzle (1975)
  • Helen of Troy (1975)
  • Guts (1977) kokoelma
  • Sabotage/Live (1979)
  • Honi Soit (1981)
  • Music for a New Society (1982)
  • Caribbean Sunset (1983)
  • John Cale Comes Alive (1984)
  • Artificial Intelligence (1985)
  • Words for the Dying (1989)
  • Even Cowgirls Get the Blues (1991) konserttitallenne
  • Paris s'eveille, suivi d'autres compositions (1991) elokuvamusiikkia
  • Fragments of a Rainy Season (1992) konserttitallenne, julkaistu myös DVD:nä
  • 23 Solo Pieces pour la naissance de l'amour (1993)
  • N'oublie pas que tu vas mourir (1994)
  • Seducing Down the Door (1994) kokoelma
  • Antartida (1995) elokuvamusiikkia
  • Walking on Locusts (1996)
  • Eat/Kiss: Music for the Films of Andy Warhol (1997)
  • Somewhere in the City (1998) elokuvamusiikkia
  • The Unknown (1999) elokuvamusiikkia
  • Le vent de la nuit (1999) elokuvamusiikkia
  • Close Watch: An Introduction to John Cale (1999) kokoelma
  • 5 Tracks (2003) EP-levy
  • HoboSapiens (2003)
  • Process (2005) elokuvamusiikkia
  • blackAcetate (2005)
  • Jumbo In Tha Modern World (2006) single
  • Circus Live (2007) konserttitallenne, tupla-cd + dvd
  • Extra Playful (2011) EP-levy
  • Shifty Adventures in Nookie Wood (2012)
  • M:FANS (2016)
  • Mercy (2023)

Yhteistyölevytykset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o John Cale Songs, Albums, Reviews, Bio & More |... AllMusic. Viitattu 10.5.2025. (englanniksi)
  2. ↑ Dimery, Robert (toim.): 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Cassell Illustrated, 2005. ISBN 1-84403-392-9
  3. ↑ a b Musiikin vuoripuro John Cale Helsinki Festival. 16.6.2023. Viitattu 10.5.2025.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta John Cale.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=John_Cale&oldid=23226320”