Hallintopakko

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Hallintopakko tarkoittaa niitä viranomaisen käytettävissä olevia hallinnollisia keinoja, joita tarvitaan, kun hallintopäätöksiin sisältyviä velvoitteita ei täytetä vapaaehtoisesti. Velvoitteita ovat esimerkiksi käskyt, kiellot ja lupaehtojen rajoitukset. Hallinnolliset pakkokeinot jaetaan uhkiin, voimakeinoihin ja ulosottoon. Ne voidaan luokitella myös välillisiin ja välittömiin pakkokeinoihin sen mukaan, kuinka hallintopakko kohdistuu asianosaiseen tai muunlaiseen kohteeseen. Välittömiä pakkokeinoja käytettäessä kohdetta ei pyritä taivuttamaan toteuttamaan velvoite itse, vaan käytetään voimakeinoja. Välillisiä pakkokeinoja käytettäessä pyritään uhkaa käyttämällä vaikuttamaan kohteeseen, jotta tämä suorittaisi velvoitteen itse.[1]

Välillisiä pakkokeinoja ovat keskeyttämisuhka, teettämisuhka ja uhkasakko, joihin kaikkiin liittyy kirjallinen menettely. Keskeinen säädös on uhkasakkolaki (1113/1990). Tehosteen asettaa aluehallintovirasto yleisen toimivallan käyttäjänä tai muu viranomainen erityissäännöksen nojalla. Uhkasakossa päävelvoitetta tehostetaan maksuvelvoitteen uhkalla. Teettämisuhkassa uhataan sillä, että tekemättä jätetty velvoite teetetään vieraalla laiminlyöjän kustannuksella. Keskeyttämisuhkassa uhataan toiminnan estämisellä.[1]

Voimakeinojen yhteydessä julkista valtaa käytetään välittömästi ilman etukäteistä kirjallista hallintopäätöstä. Tällöin ei yleensä noudateta hallintomenettelyn säännöksiä. Tavallisesti velvoitteen asettaneen viranomaisen on pyydettävä virka-apua toimivaltaiselta viranomaiselta, jotta voimakeinot voidaan toteuttaa. Yleensä virka-apua antaa poliisi, tullilaitos tai ulosottomies. Ulosottoa käytetään etenkin verojen ja julkisten maksujen täytäntöönpanoon. Hallinnollisia turvaamistoimia ovat pakkohoito, huostaanotto, eristäminen ja säilöönotto. Esineisiin tai omaisuuteen kohdistuva turvaamistoimi on toimenpidekielto.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Encyclopædia iuridica fennica, Suomalainen lakimiesyhdistys 1994–1999, ISBN 951-855-135-9, osa V palstat 211–213.