Ensimmäinen oopiumisota
| Ensimmäinen oopiumisota | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Oopiumsotia | |||||||
.jpg) Kantonin taistelu
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
|
Charles Elliot | |||||||
.svg){kind=small}
Ensimmäinen oopiumisota käytiin Kiinan ja Britannian välillä 1839–1842.[1] Toinen oopiumisota seurasi vuosina 1856–1860.
Sodan taustat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Koska Britannian tuottamat tekstiilit eivät tehneet kauppaansa Kiinassa, jossa parempilaatuiset käsintehdyt tekstiilit olivat suunnilleen saman hintaisia, maan kauppatase jäi alijäämäiseksi. Etenkään teekaupan rahoittamiseksi ei brittiläisillä ollut kiinalaista osapuolta kiinnostavia kauppa-artikkeleita tarjolla. Ison-Britannian valtio sai merkittäviä tuloja kassaansa teekaupasta saaduista tulli- ynnä muista tuloista. Itä-Intian kauppakomppania alkoi tuottaa oopiumia Intiasta Kiinaan lisätäkseen myyntiään. Oopiumikaupasta saadut tulot tulivat pian myös Intialle tärkeiksi.
Kiina kielsi oopiumin myynnin jo vuonna 1729, mutta lakia alettiin soveltaa vasta 1821. Kun kauppakomppanian mahti alkoi murentua (sen monopolia ei uudistettu 1834), siirtyi kauppa yksittäisten kauppiaiden käsiin. Näiden välille syntynyt kilpailu alensi oopiumin hintaa, jolloin useammalla oli varaa ostaa sitä.
Rahan lisäksi toinen brittejä kannustava tekijä oli Kiinan vapaaseen kaupankäyntiin ja yksilönvapauksiin sopimaton oikeuskäytäntö. Kiinalainen oikeuskäytäntö erosi jyrkästi brittiläisestä, eivätkä britit halunneet tulla tuomituksi kiinalaisissa oikeusistuimissa kiinalaisin laein. Erityisen vaarallisia olivat kollektiiviset rangaistukset. Niinpä Britannia vaati sopimusta tuomiovallan käytöstä. Kiina sen sijaan olisi mieluummin sopinut vain yksittäistapauksista, kuten se oli menetellyt aiemminkin kauppakomppanian kanssa. Tämän neuvottelukumppanin nyt puuttuessa kauppiaat halusivat suojelua Britannian hallitukselta.
Guangzhoun (Kanton) kenraalikuvernöörit lähettivät useita memoriaaleja keisarille oopiuminkulutuksen valvonnan puolesta 1836, sillä laajamittainen käyttö aiheutti suuria ongelmia etenkin Etelä-Kiinassa. Britit päättelivät tästä, että oopiumi laillistettaisiin pian ja toivat sitä entistäkin suurempia määriä. Kiinan hallinnon moralistit eivät kuitenkaan suostuneet laillistamiseen.
Lin Zexu oli saanut oopiumikaupan loppumaan Hunanissa, joten hänet lähetettiin Guangzhouhun yrittämään samaa. Britit yllättyivät, kun Lin Zexu pidätytti kauppiaita ja takavarikoi suuren määrän oopiumia. Lin yritti turvautua kansainväliseen oikeuteen ja kirjoitti kirjeen kuningatar Viktorialle, mutta koska diplomaattisuhteita ei ollut, kirje ei koskaan mennyt perille. Lin Zexu lupasi maksaa kauppiaiden oopiumivarastot teessä, mutta suurin oopiumikauppias piti saada oikeuden eteen.
Britit kieltäytyivät yhteistyöstä, mutta kuuden viikon piirityksen jälkeen Britannian virallinen edustaja Charles Elliott luovutti oopiumin kiinalaisille toukokuussa 1839. Lin Zexu hävitytti takavarikoidun oopiumin polttamalla. Brittikauppiaat halusivat korvauksia menetetystä tulonlähteestä, ja Britannian hallituksen kieltäytyessä maksamasta korvausta haluttiin Kiinalta.
Tapauksen vuoksi Britannian ulkoministeri Henry Palmerston vaati sodan julistamista Kiinalle. Asia edellytti kuitenkin myös parlamentin päätöstä. Parlamentissa sodanjulistus sai osakseen myös ankaraa vastustusta: tory-puolueen kansanedustaja ja myöhempi ministeri William Gladstone sanoikin 8. huhtikuuta 1840, ettei hän ollut koskaan kuullutkaan sodasta, jonka ”lähtökohdat olisivat yhtä epäoikeutetut tai joka toteutuessaan yhtä varmasti tahraisi tämän maan pysyvällä häpeällä.”[2] Hän sanoi myös olevansa vakuuttunut siitä, ettei ”Hänen Majesteettinsa hallitus koskaan tule tämän aloitteen perusteella taivuttelemaan parlamenttia rohkaisemaan tätä epäoikeudenmukaista ja pahaa sotaa.”[2] Äänin 271–262 parlamentti päätti kuitenkin 8. huhtikuuta 1840 julistaa Kiinalle sodan.
Sodan kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kesäkuussa 1839 kaksi brittimerimiestä murhasi kiinalaisen miehen Guangzhoussa. Britannian oikeusistuin päästi heidät lähes ilman rangaistusta ja Kiina vaati heidän luovuttamistaan Kiinan viranomaisille. Britit kieltäytyivät ja perääntyivät Hongkongiin. Sotatoimet alkoivat, kun Kiinan laivasto suojeli kauppakiellon allekirjoittanutta brittialusta. Britannian laivaston alukset HMS Volage ja HMS Hyacinth upottivat 29 kiinalaislaivaa. Kiina asetettiin merisaartoon.
Lin Zexu linnoitti Guangzhoun valmistautuessaan taisteluun. Britit eivät kuitenkaan hyökänneet sinne, vaan suuntasivatkin pohjoiseen. Kiina pyrki neuvottelemaan Britannian kanssa, mutta britit halusivat esitellä tykkejään ja hävittivät seutua. Molemmat osapuolet vaihtoivat neuvottelijoita.
Kiinan virallinen armeija osoitti voimattomuutensa, sen sijaan paikallismilitiat tuottivat tappioita briteille. Uudeksi brittiedustajaksi valittu Henry Pottinger päätti katkaista suuren kanaalin ja pysäyttää Kiinan hovin tulot hyökkäämällä Nankingiin (Nanjing). Tämä onnistui, ja vuonna 1842 Kiina taipui solmimaan Nanjingin sopimuksen, jossa Hongkong luovutettiin Britannialle, viisi kaupunkia avattiin kaupalle, annettiin Britannialle eksterritoriaalioikeudet ja määriteltiin uusi tariffikäytäntö.
Sodan seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kiinalaiset näkivät hallintonsa heikkoudet sodassa. Ulkomaat lisäsivät läsnäoloaan Kiinassa sodan seurauksena ja saivat oikeuksia tehdä lähetystyötä ja oleskella kiinalaisissa satamissa. Yhdysvallat neuvotteli itselleen suosituimmuuslausekkeen, jonka mukaan kaikki muiden Kiinalta saamat myönnytykset koskisivat automaattisesti myös Yhdysvaltoja. Kiinalaiset ajattelivat tämän aiheuttavan tasapainoa ulkomaiden vahtiessa toisiaan, joten se solmi tällaiset sopimukset kaikkien kanssa. Nämä olivat ensimmäisiä sopimuksia, jotka Kiina teki pitäen länsimaalaisia yhdenveroisina kumppaneina. Venäjän kanssa se oli jo aiemmin tehnyt tasapuolisia sopimuksia.
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Historia-lehti 10/2008, s. 14; Oopiumkauppa kiellettiin vasta 1919
- ↑ a b Jung Chang: Kiinan viimeinen keisarinna, s. 42. Suomentanut Jaana Iso-Markku. Otava, 2013. ISBN 978-951-1-23807-2.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ensimmäinen oopiumisota Wikimedia Commonsissa
- Ensimmäinen oopiumisota Radio86.fi 02.05.2007.