Kiertoilmaus

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Dysfemismi)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kiertoilmaus tai kiertoilmaisu on jonkin ilmauksen asemesta käytettävä toinen ilmaus.[1] Kun kiertoilmaus on jonkin jyrkän ja epämiellyttävän ilmaisun sijasta käytetty peittelevä tai kaunisteleva sana tai sanaliitto, sitä kutsutaan eufemismiksi.[2][3] Halventava tai karkea kiertoilmaus on dysfemismi.[4]

Tyyppejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eufemismeja käytetään usein tietyistä ruumiinosista ja ruumiintoiminnoista, kuten eritteistä ja seksistä, sekä kuolemasta, sairauksista ja erilaisista loukkaavista ilmaisuista.[5] Vanhastaan eufemismeja on käytetty voimakkaista ja pelottavista olennoista ja tabuista.

Eufemismin voi muodostaa semanttisesti eri tavoin, kuten:[6]

  1. Sana korvataan yleisemmällä ja epätarkemmalla ilmaisulla. Esimerkiksi ulostetta kuvaavien sanojen sijaan voidaan puhua ’jätöksistä’.
  2. Sana korvataan vierassanalla, usein latinalais- tai kreikkalaisperäisellä.
  3. Sana korvataan ilmaisulla, joka viittaa suppeammin johonkin siihen liittyvään. Esimerkiksi seksin harrastamista kuvaavat suorat ilmaisut voidaan korvata ilmaisulla ’mennä sänkyyn jonkun kanssa’.
  4. Sana korvataan metaforalla, kuten ’ikuinen uni’ kuolemasta.
  5. Sana korvataan samankuuloisella sanalla tai lyhenteellä. Tätä käytetään esimerkiksi voimakkaiden kirosanojen kohdalla.

Dysfemismejä käytetään tarkoituksellisesti neutraalien ilmaisujen tai eufemismien sijasta, kun halutaan loukata tai herättää pahennusta. Niitä käytetään usein omista vastustajista tai paheksuttavaksi koetuista asioista, tai vähättelytarkoituksessa. Dysfemismeissä viitataan suhteellisen usein kokonaisuuden sijaan kohteen johonkin osaan, kuten loukkauksessa ”hän on mulkku”. Yleisiä ovat myös ihmisen rinnastukset johonkin eläimeen, kehoon liittyvään tabuun, tai henkiseen tai fyysiseen vajavaisuuteen.[7]

Käyttötavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Voimakkaista olennoista ja tabuista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhastaan kiertoilmauksia on käytetty voimakkaista ja suurista olennoista, kuten petoeläimistä, jumalista tai pahoista hengistä, sekä puhuttaessa kielletyistä aiheista tai asioista, jotka olivat tabuja, kuten seksuaalisuudesta. Pyhän henkiolennon nimen asiattoman lausumisen ajateltiin herjaavan olentoa. Pahan tai pelottavan hengen tai petoeläimen nimen lausumisen taas ajateltiin kutsuvan olennon paikalle. Esimerkiksi suomalaisten vanhan taivaan- ja ukkosenjumalan nimitys Ukko lienee alkujaan kiertoilmaus, joka viittaa vanhaan mieheen. Sittemmin Ukko on vakiintunut tämän jumalan nimeksi, eikä nykyisin olla edes varmoja, mikä alkuperäinen nimi oli. Kristinuskon paholaisesta on käytetty monia kiertoilmauksia, kuten vanha vainooja, sielunvihollinen ja vihtahousu. Pedoista, kuten karhusta ja sudesta on käytetty useita kiertoilmauksia, ja myös sana karhu on alun perin kiertoilmaus, joka viittasi karheaan turkkiin.

Monilla tärkeillä riistaeläimillä oli suomen kielessä kiertoilmauksia. Niitä käytettiin aikanaan varsinaisen nimen sijasta, koska siten uskottiin vältettävän huono metsästysonni. Kettu tunnettiin alun perin nimellä repo, sana kettu on partisiippimuoto nahkaa tarkoittavasta kesi-sanasta.

Ikivanhan ja edelleen joissain kulttuureissa elävän käsityksen mukaan asioilla on oikeat nimet, jotka eivät pelkästään viittaa kohteeseensa, vaan ovat olennainen osa kohdettaan. Esimerkiksi ihmisen nimi oli osa ihmistä, ja joissain uskomuksissa nimi saattoi olla jopa ihmisen sielu. Monissa kulttuureissa uskottiinkin, että ihminen sai sielunsa vasta nimenannon yhteydessä. Kotieläintenkin ajateltiin tottelevan nimeään pikemminkin nimen yliluonnollisen vaikutuksen vuoksi, kuin siksi, että eläin tunnistaisi nimensä tai olisi oppinut reagoimaan siihen. Sama koski myös muita olentoja. Petoeläimiä tai pahoja henkiä ei haluttu paikalle, joten niiden oikeaa nimeä ei haluttu lausua. Riistaeläimet taas pelkäsivät nimeään, ja uskottiin, että ne lähtivät karkuun, jos niiden nimi sanottiin. Kiertoilmaukset eivät olleet olennon ”oikeita” nimiä, eivätkä siten yhtä vaarallisia. Usein kävi kuitenkin niin, että kiertoilmaus vakiintui ”oikeaksi” nimeksi, ja saatettiin joutua etsimään uutta kiertoilmausta.

Kielteisen tunteen välttämiseksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eufemismi otetaan joskus käyttöön silloin, kun alkuperäinen sana aiheuttaa puhujassa tai kuulijassa samankaltaisen epämiellyttävän reaktion kuin sen viittaama asiakin. Esimerkiksi epämiellyttäviä tuntemuksia aiheuttava sana ’oksettaa’ korvataan ilmaisulla ’voida pahoin’. Tällainen eufemismi on käyttökelpoinen niin kauan, kun se ei vielä yhdisty viittaamaansa asiaan niin että se aiheuttaisi kielteisen reaktion. Kun kiertoilmaisua on käytetty tarpeeksi kauan, se voi muuttua epämiellyttävän kuuloiseksi, jolloin se joudutaan korvaamaan uudella ilmaisulla.[8]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Allan, Keith & Burridge, Kate: Euphemism and Dysphemism. Oxford University Press, 1991. ISBN 0195066227.
  • Williams, Joseph M.: Origins of the English Language: A Social and Linguistic History. Free Press, 1975. ISBN 0-02-935280-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. kiertoilmaus. Kielitoimiston sanakirja. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2022.
  2. Rantala Risto, päätoimittaja: ”eufemismi”, Otavan tietosanakirja 1.0. (CD-ROM). Helsinki: Otava, 1997. ISBN 951-1-15139-8.
  3. eufemismi. Kielitoimiston sanakirja. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2022.
  4. dysfemismi. Kielitoimiston sanakirja. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2022.
  5. Alla & Burridge 1991, s. xi–xiii.
  6. Williams 1975, s. 200–202.
  7. Allan & Burridge 1991, s. 26–29.
  8. Williams 1975, s. 202–203.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Varis, Markku: Sumea kieli: Kiertoilmauksen muoto ja intentio nykysuomessa. Väitöskirja: Oulun yliopisto. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1998. ISBN 951-746-079-1.