Carlo Sforza

Carlo Sforza vuonna 1921.

Carlo Sforza (25. syyskuuta 1873 Montignoso – 4. syyskuuta 1952 Rooma) oli italialainen kreivi ja poliitikko, joka toimi Italian ulkoministerinä vuosina 1920–1921 ja 1947–1951.

Sforza aloitti diplomaatinuransa vuonna 1896 ja työskenteli Italian lähetystöissä eri puolilla maailmaa. Vuodesta 1911 hän oli lähettiläänä Pekingissä ja vuodesta 1916 Belgradissa sekä vuonna 1919 lyhyen aikaa Konstantinopolissa. Hänet nimitettiin 1919 myös senaattoriksi. Sforza toimi 1919–1920 ulkoministeriön alivaltiosihteerinä sekä 1920–1921 Giolittin hallituksen ulkoministerinä. Hän osallistui vuoden 1920 Span konferenssiin ja johti neuvotteluja Ylä-Sleesian rajajärjestelyistä. Sforza edusti myös Italiaa samana vuonna Rapallon neuvotteluissa, joissa sovittiin rajanvedosta Jugoslavian kanssa. Hän keksi ratkaista Fiumen kaupunkia koskeneen kiistan tekemällä siitä Fiumen vapaavaltion. Samalla hän luopui Italian nationalistien vaatimuksista Albaniaan ja Pohjois-Dalmatiaan, mikä ärsytti varsinkin fasisteja. Sforza nimitettiin helmikuussa 1922 Italian suurlähettilääksi Pariisiin, mutta hän erosi saman vuoden marraskuussa, koska ei tahtonut palvella Benito Mussolinin hallitusta. Hän lähti vuonna 1926 maanpakoon.

Fasistien vallan aikana Sforza asui ulkomailla, vuoteen 1939 Belgiassa ja vuodesta 1940 Yhdysvalloissa, ja toimi luennoitsijana. Hän palasi Italiaan 1943 ja toimi sodanjälkeisessä hallituksessa eri tehtävissä. Hänet valittiin vuonna 1946 perustuslakia säätävään kansalliskokoukseen tasavaltalaispuolueen edustajana. Sforza toimi Alcide De Gasperin hallituksen ulkoministerinä vuodesta 1947 aina heinäkuuhun 1951, jolloin hän vetäytyi eläkkeelle terveyssyistä. Sforzalla oli keskeinen rooli siinä, että Italia hyväksyi Pariisin rauhansopimuksen sekä liittyi OEEC:hen ja Natoon. Hän oli myös yksi Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamissopimuksen allekirjoittajista huhtikuussa 1951.