Bysantin armeija

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Bysantin valtakunnan eli Itä-Rooman armeija kehittyi sitä edeltäneestä Rooman valtakunnan armeijasta. Armeija muuttui keisari Diocletianuksen aikana perinteisistä raskaista legioonista käsittämään enemmän ratsuväkeä. Bysantin armeija oli kuuluisa raskaasta katafrakti-ratsuväestään. Myöhemmin armeija järjestettiin uudelleen keisari Herakleioksen aikana uuden teemajärjestelmän mukaan. Ulkomaalaiset palkkasotilaat yleistyivät ajan myötä. Armeija koki Manzikertin taistelussa murskatappion, josta se ei koskaan toipunut.

Diocletianuksen uusi armeija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itä-Rooma syntyi, kun keisari Diocletianus järjesti valtakunnan uudelleen. Uusi hallintomuoto tetrarkia ei jäänyt pysyväksi, mutta hänen uudelleenorganisoimansa armeija säilyi. Diocletianus lopetti vanhat raskaaseen jalkaväkeen perustuneet legioonat ja jakoi armeijan kahteen erityyppiseen yksikköön: rajayksikköihin ja kenttäyksikköihin.

Rajayksiköt (limitanei) vartioivat valtakunnan rajalinnoituksia, limes, ja ne koostuivat huonosti koulutetuista joukoista. Niiden vastakohtana kenttäyksiköt sijaitsivat kauempana rajasta ja pystyivät liikkumaan nopeasti sinne, missä niitä tarvittiin, joko hyökkäämään tai puolustamaan. Näillä joukoilla oli hyvät varusteet ja ne olivat hyvin koulutettuja. Ne olivat suurimmalta osalta jalkaväkeä, mutta ratsuväkijoukkoja oli enemmän kuin vanhoissa, prinsipaatin legioonissa. Kenttäarmeijan yksikköjä olivat:

  • Scholae (”koulut”) olivat yleensä eliittiratsuväkeä.
  • Palatinae (”palatsijoukot”) olivat keisarin henkilökohtainen kaarti. Konstantinus Suuri loi ne korvaamaan pretoriaanikaartin.
  • Comitatenses olivat vakinaisia joukkoja. Ne koostuivat ratsu- ja jalkaväestä.
  • Pseudocomitatenses olivat rajajoukkoja, jotka oli muutettu kenttäarmeijan yksiköiksi.

Teemat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraava uusi mullistus tuli keisari Herakleioksen ja hänen seuraajiensa aikana. Herakleios aloitti valtakunnan järjestämisen uuden aluejärjestelmän mukaiseksi: valtakunta jaettiin uudelleen provinsseihin, joita kutsuttiin teemoiksi (thema). Teemaa johti aina sotilaskomentaja (strategos), joka johti siviilihallintoa ja armeijan joukkoja. Teemojen alkuperäinen tarkoitus oli auttaa valtakuntaa puolustautumaan muslimien hyökkäyksiltä. Alkuperäiset neljä teemaa sijaitsivat kaikki Vähässä-Aasiassa:

  • Thema Armeniakon – Vähän-Aasian itäosat
  • Thema Anatolikon – Vähän-Aasian kaakkois- ja sisäosat
  • Thema Opsikion – Bithyniassa ja Paflagoniassa
  • Thema Thrakesion – Vähän-Aasian luoteisosassa
  • Lisäksi Pamfyliassa ja Rodoksella sijaitsi karabisianoi-laivastojoukot, joiden tehtävänä oli puolustautua muslimien laivastoja vastaan. Karabisianoit eivät koskaan muodostaneet teemaa. Heidät lakkautettiin 700-luvulla ja korvattiin Kibyrrhaiotain teemalla.[1]

Sotilaille annettiin maata teemojen sisällä, jotta he pystyisivät elättämään itsensä ja perheensä. Neljän ensimmäisen teeman tarkoitus oli pitää yllä armeijan joukkoja. Karabisianon teeman oli tarkoitus pitää yllä laivaston joukkoja. Myöhemmin teemajärjestelmä laajeni myös valtakunnan länsiosiin. Myöhemmin tapahtuneiden kapinoiden takia teemat jaettiin pienempiin osiin. Teeman strategoksen alapuolella olevien komentajien sotilasarvo oli tourmarchai, ja he hallitsivat aluetta, jonka nimi oli tourmai. Heidän alapuolellaan oli droungarioi, joka johti tuhat miestä käsittäviä yksikköjä, joiden nimi oli droungoi. Nämä pystyttiin jakamaan pienempiin yksikköihin, banda, joihin kuului 300 miestä. Todellisuudessa miehiä saattoi olla niinkin vähän kun 50.

Tagmata[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tagmatat (”rykmentit”) olivat valtakunnan vakinaisia joukkoja, jotka yleensä sijaitsivat Konstantinopolissa tai sen lähettyvillä. Diocletianuksen armeijoista syntyivät ensimmäiset tagmatat. Neljä maineikkainta tagmataa olivat:

  • Skholai (kreik. Σχολαι, ”koulut”),
  • Ekskoubitoi (kreik. Εξκουβιτοι, ”vartijat”);
  • Arithmoi (kreik. Αριθμοι, ”numerot”) tai Vigla (kreik. υιγλα, ”vartio”)
  • Tagma ton Hikanaton (kreik. Ικανατοι, ”arvokkaat”)

Nämä olivat ratsuväestä koostuvia joukkoja, joissa oli noin 1 000–6 000 miestä. Muut tagmat olivat joko ratsuväkeä tai jalkaväkeä. Esimerkiksi tagma ton Teikheon (”muuri”) tehtävä oli pitää Theodosiuksen muuri miehitettynä. Ulkomaalaiset palkkasotilaat, Hetaireia, jaettiin joskus alkuperänsä mukaan seuraaviin ryhmiin: fragkoi (frankit), skythikoi (skyytit) ja latinikoi ("latinalaiset").

Konstantinos IX:n jälkeen armeija alkoi rappioitua ja valtakunta luotti entistä enemmän ulkomaalaisiin palkkajoukkoihin. Kenraalikunta koottiin pikemminkin henkilökohtaisten suhteiden kuin sotilaallisten ansioiden mukaan. Tämä kostautui kohtalokkaassa Manzikertin taistelussa.

Aleksios I[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Manzikertin taistelun jälkeen armeija oli murskana ja valtakunta pitkään lamaannuksen tilassa. Paras sotilaiden värväysalue, Vähä-Aasia, oli suurelta osin menetetty ja valtakunta köyhtynyt. Normanneille 1081 kärsitty Dyrrhakhionin tappio merkitsi pohjakohtaa.

Aleksios I alkoi koota armeijaa uudelleen feodaalipohjalta. Kotimaiselle ratsuväelle alettiin nyt maksaa rahapalkan sijaan maaomaisuudella. Tämä synnytti uuden pronoia-järjestelmän. Samaan aikaan armeijan iskuvoima koostui enenevässä määrin ulkomaisista palkkasotureista: länsimaisesta raskaasta ratsuväestä (latinikon, latinalaiset), petsenegien ja kasaarien kevyestä ratsuväestä (skythikon, skyytialaiset), unkarilaisista (vardariotes) sekä kristinuskoon kääntyneistä turkmeeneista ja arabeista (turkopouloi). Jalkaväen tärkein osasto oli varjagikaarti, varagginoi, joka oli pohjoismaisten sekä normannipalkkasoturien ryhmä. Armeija oli parhaimmillaan erittäin iskukykyinen ja toimiva, mutta sen suorituskyky riippui ratkaisevasti kenraalin taidoista: kykenikö hän saamaan eri kansallisuuksista ja kulttuureista peräisin olevat joukot yhteistoimintaan.[2] Berrhoian taistelun jälkeen 1121 Bysantti oli jälleen hyökkäystiellä, ja kykeni lännessä valtaamaan menetetyt alueet. Idässä takaisinvalloitus tyrehtyi 1176 Myriokefalonin ratkaisemattomana päättyneeseen taisteluun, joka jätti jälkeensä köyhtyneen ja heikentyneen valtakunnan. Manuel I:n seuraajat pyrkivät nyt lähinnä vakiinnuttamaan tilanteen ja suojaamaan rajat. Tämä ”Bysantin hopeiseksi ajaksi” kutsuttu kausi päättyi neljännen ristiretken katastrofiin ja Konstantinopolin valtaukseen.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kazhdan, Alexander P.: The Oxford dictionary of Byzantium. Oxford University Press, 1991. ISBN 978-0-19-504652-6. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kazhdan, s. 1105–1106
  2. Jan Ingar Thon: Keisarin kaarti. Tieteen Kuvalehti Historia, 2008, nro 17, s. 54-59. Bonnier. ISSN 0806-5209.