Boris Tištšenko
Boris Ivanovitš Tištšenko (ven. Бори́с Ива́нович Ти́щенко; 23. maaliskuuta 1939 Leningrad – 9. joulukuuta 2010) oli venäläinen säveltäjä.[1]
Tištšenko soitti lapsesta saakka pianoa. Sävellysopetusta hän sai ensin Galina Ustvolskajalta, Leningradin konservatoriossa (1957–1962) muiden muassa Vadim Salmanovilta ja lopulta kolmen vuoden ajan Dmitri Šostakovitšilta. Tištšenkon välit Šostakovitšiin muodostuivat läheisiksi, ja hän oli tämän suojatti. Opintojensa jälkeen Tištšenko liittyi Leningradin konservatorion henkilökuntaan. Šostakovitšin lisäksi hänen musiikkiinsa vaikutti nuorempi säveltäjien sukupolvi, jota edustivat Alfred Schnittke, Edison Denisov, Sofija Gubaidulina, Arvo Pärt, Valentin Silvestrov ja Leonid Hrabovski. Tištšenko esimerkiksi omaksui epätavallisia soitinyhdistelmiä ja teosrakenteita. Tästä esimerkkeinä ovat ensimmäinen (1963) ja toinen (1969) konsertto sellolle. Ensimmäisen hän sävelsi Mstislav Rostropovitšia varten. Teoksen vaatima orkesteri sisältää 17 puupuhallinsoitinta, lyömäsoittimet ja harmonin. Toisessa konsertossa orkesteri muodostuu 48 sellosta, kahdestatoista kontrabassosta ja lyömäsoittimista.[1]
Tištšenko sävelsi seitsemän numeroitua sinfoniaa vuosina 1961–1994. Tuotantoon kuuluu myös useita numeroimattomia sinfonioita, ja vuosina 1998–2005 säveltäjä laati viiden kuorosinfonian sarjan Dante Alighierin innoittamana. Tarkoitus oli alun perin tehdä Jumalaisesta näytelmästä baletteja, mutta kunnianhimoiseen hankkeeseen valmista koreografia ei löytynyt, joten säveltäjä tyytyi laatimaan konserttiteokset. Tištšenkon kamari- ja soolosoitinmusiikkituotantoon kuuluu esimerkiksi jousikvartettoja ja pianosonaatteja. Ystävänsä Joseph Brodskyn johdatuksella Tištšenko syventyi Anna Ahmatovan runouden pariin ja laati tämän Requiem-runoteoksesta vuonna 1966 valmistuneen teoksen kahdelle lauluäänelle ja orkesterille. Sinfoniassaan Hronika blokadi (1984) säveltäjä kuvasi Leningradin piiritystä.[1]
Tištšenko oli kolmesti naimisissa ja sai kolme poikalasta. Hän kuoli syöpään 71-vuotiaana joulukuussa 2010.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Boris Tishchenko obituary The Guardian
| ||||||||||||||||||||||
