BMP-1

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
BMP-1
BMP-1
Pituus
– putki edessä 6,74 m
– pelkkä runko 6,74 m
Leveys 2,95 m
Korkeus 2,07 m
Taistelupaino 13 tonnia
Maksiminopeus
– tiellä 65 km/h
– maastossa 45 km/h
Toimintasäde 600 km
Pääase 73 mm vaunukanuuna 2A28 (ammustäyttö 40)
Muu aseistus 7,62 mm konekivääri PKT (ammustäyttö 2000), pst-ohjuksia, alun perin 9M14 Maljutka (AT-3), P-malleissa 9M111 Fagot (AT-4) tai 9M113 Konkurs (AT-5) (ohjuksia 4+1)
Moottori dieselmoottori V-6 UTD-20
300 hv
223 kW
Miehistö 2+9 (Suomessa 2+8)

BMP-1 (ven. Боевая Mашина Пехоты, "jalkaväen taisteluajoneuvo") on Neuvostoliiton 1960-luvulla käyttöön ottama rynnäkköpanssarivaunu. Vaunu yhdisti taisteluun jalkaväkeä kuljettavan panssariajoneuvon kevyen panssarivaunun ominaisuuksiin.

Suunnittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

BMP-1 kehitettiin Neuvostoliitossa toisen maailmansodan jälkeen alkaneen kylmän sodan tarpeisiin. Vaunun suunnittelu aloitettiin GBTU:n (Neuvostoliiton panssarivoimien päähallintokeskus) aloitteesta Neuvostoliitossa 1959 ja tavoitteena oli kehittää uudenlainen jalkaväen taisteluajoneuvo nimenomaan ydinsodan tarpeita ajatellen. Vaunun suunnittelun lähtökohtia oli myös amfibio-ominaisuudet, joilla olisi ollut suuri strateginen merkitys, ominaisuuden avulla olisi voitu ylittää Länsi-Euroopan joet nopeasti, jos laaja maasota olisi syttynyt lännen ja idän välillä.

Pitkälti Hruštšovin tuon aikaisesta innostuksesta raketti- ja ohjusaseisiin johtuen yhdeksi vaatimukseksi tuotantomallille asetettiin se, että pääaseen oli kyettävä taistelemaan myös taisteluvaunuja vastaan. Alun perin pääaseeksi harkittu 20–30 mm:n konetykki hylättiin, ja kun Šipunov/Grjasevin suunnittelutoimisto tarjosi uudenaikaista 73 mm:n matalapainekanuunaa projektiin, se myös hyväksyttiin kompromissiratkaisuna.

Tämän 2A28 -vaunukanuunan koettiin olevan riittävän tehokas tuon aikakauden NATO-vaunuja vastaan alle 800 m:n etäisyyksillä, mitä se pitkälti myös olikin. Ammus, PG-15 (ontelo), läpäisi testeissä 0° osumiskulmalla tuolloin riittävänä pidetyn 300–320 mm. Kyseinen ammus koostui kahdesta osasta; rakettilaukauksen pohjaan kiinnitetystä kartussista, joka heitti varsinaisen rakettilaukauksen ulos putkesta, jolloin rakettimoottori syttyi ja kiihdytti itse laukauksen loppunopeuteen noin 550–600 m/s.

Samainen suunnittelutoimisto kehitti 2A28-vaunukanuunan rinnalle panssarintorjuntaohjusjärjestelmän, jolla oli tarkoitus kattaa ampumaetäisyydet 800–3000 m. Läpäisyä ohjuksella oli 400–450 mm. Ohjus oli aikanaan todellinen edistysaskel ja nähtiin, että panssarivaunujen elinaika olisi ohi, kun pst-ohjukset pystyivät hallitsemaan suurillakin etäisyyksillä taistelukenttää pystyen läpäisemään minkä vaunun tahansa. Myöhemmin kävi ilmi, ettei näin toki ollut. Ohjuksessa oli monia puutteita: sen lataus oli vaikeaa ja hidasta, lentoaika pidemmille ampumaetäisyyksille niin pitkä, että häirinnän mahdollisuus kasvoi hyvin suureksi. Osuminen oli myös hyvin haastavaa varsin alkeellisella joystick-tyylisellä ohjaimella. Ohjus- ja kanuunajärjestelmän lisäksi myöhemmässä prototyyppivaiheessa aseistuksessa oli mukana uuden PKM-konekiväärin panssarivaunumalli PKT, jossa oli hieman raskaampi piippu ja sähkölaukaisu. PKT asennettiin kiinteästi torniin kanuunanputken suuntaisesti.

Kuten usein Neuvostoliittolaisessa aseteollisuudessa, päätettiin BMP-projekti "kilpailuttaa" useilla suunnittelutoimistoilla. Prototyypille annettiin vaatimus: "uintikykyinen, ABC-suojattu jalkaväen taisteluajoneuvo, jossa sijoitettuna jo valmis Šipunov/Grjasevin toimiston suunnittelema torni-asepaketti".

Neljän eri suunnittelutoimiston prototyypistä valittiin lopuksi Isakovin toimiston prototyyppi nr.765, suunnittelunimeltään "Koršun". Alustan tilaratkaisu oli käytännöllisin: takana miehistötila, keskellä torni ja edessä moottori kuljettajan ollessa vasemmalla. Vaunun prototyypin ensimmäiset testit olivat 1964-1965 ja vuonna 1966 BMP hyväksyttiin Neuvostoliiton sotavarustukseen, jolloin myös pienimuotoinen sarjatuotanto Tšeljabinskissa aloitettiin. Vuonna 1968 tuotanto siirrettiin Kurganiin ja rakenteeseen, jossa oli varsin paljon "lastentauteja", tehtiin lukuisia pieniä muutoksia. Varsinainen suuren mittakaavan sarjatuotanto aloitettiin vuonna 1970, jolloin vaunun rakennetta korjattiin vielä noin 20 cm pidemmäksi paremman uintivakavuuden vuoksi. Tästä mallia kutsutaan yleisesti ensimmäiseksi varsinaiseksi BMP-1:ksi.

Myöhemmin 1970-luvulla pieniä muutoksia tehtiin tuotantomalleihin ja tuotanto siirtyi myös lisenssillä Puolaan ja Tšekkoslovakiaan, joissa tehtiin myös omia pieniä muutoksia malleihin.

Läntiselle sotilastiedustelulle vaunu tuli tutuksi marraskuun 1967 Punaisen torin paraatissa. Vaunu edusti aivan uudenlaista ajattelutapaa mekanisoidussa sodankäynnissä aiheuttaen jopa hätäännystä länsimaiden puolustustahoilla. Vaunun paranneltu versio BMP-2 tuli julkisuuteen vasta syyskuussa 1982, vaikka se oli ollut jo useita vuosia Puna-armeijan peruskalustoa.

Ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

BMP:n erottaa aiemmista panssaroiduista miehistönkuljetusvaunuista se, että se oli ensimmäinen täysin panssaroitu telaketjuilla kulkeva miehistönkuljetusajoneuvo, joka oli aseistettu vaunukanuunalla. Tämä ominaisuus teki vaunusta ensimmäisen varsinaisen jalkaväen taisteluajoneuvon. Kehitysaskel oli merkittävä, koska aikaisemmin panssaroidun miehistönkuljetusajoneuvon tehtävä taistelukentällä oli ollut kuljettaa jalkaväki taistelukentälle suojaten sitä vihollisen epäsuoralta tulelta ja kiväärikaliiperisten aseiden tulelta sekä tukea jalkaväkeä taistelussa. BMP muutti jalkaväen roolia pikemminkin panssariaseen tukijaksi. Vaunun sisällä kulkeva jalkaväkiryhmä kykeni tulittamaan rynnäkkö- ja konekivääreillään vaunun sisältä miehistötilassa olevien panssarikalottien, eli "ampumaluukkujen" läpi, joka myös kertoo "roolinvaihdosta".

BMP-1:n rakenne oli aikaansa nähden Neuvostoliiton sotatekniikassa varsin monimutkainen ja kallis; sen oli tarkoitus tulla "ns. parempien yksiköiden" käyttöön, koska koko armeijan mekanisointi BMP:llä oli taloudellisesti mahdotonta. Näin ollen muille yksiköille oli tarkoitus käyttää edullisempaa BTR-60 pyöräajoneuvoa.

1960-luvulla taistelukentän ajateltiin mahdollisen Varsovan liiton ja NATO:n kohtaamisessa muodostuvan ydin- ja kemiallisten aseiden hävittämäksi autiomaaksi, jolla valtavat panssarimuodostelmat ottaisivat mittaa toisistaan. Jalkaväen ajateltiin kykenevän edes jotenkuten tehokkaaseen taistelutoimintaan ainoastaan panssaroidun ja NBC-suojatun taisteluajoneuvon sisältä. Tällaista skenaariota silmällä pitäen panssarikaloteille olisi ehkä löytynytkin käyttöä. Myöhemmin doktriinit muuttuivat ja kalottien hyödyllisyydestä kiisteltiin ylipäätään. Tuli panssarikaloteista voikin parhaimmillaan olla vain häirintätulta, mahdollisesti jopa tehokasta sellaista. Tarkka tähdätty tuli kaloteista ei ole liikkuvasta vaunusta mahdollista. Tärkeimmät syyt tulen epätarkkuuteen ovat vakaajan puuttuminen, huono näkyvyys ja aseen rajoitettu ampumasektori.

Tekniset ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaunun runkorakenne on varsin perinteinen, telakoneisto sisältää molemmin puolin kuusi telapyörää ja kolme ylätelapyörää, jokaisen alatelapyörän ollessa sauvajousitettu. Edessä ja takana on lisäksi iskunvaimentimet. Sauvajousikotelot ovat miehistötilan lattiassa ja ne antavat samalla tarpeellista jäykistettä rungolle. Johtopyörä on takana ja vetopyörä moottorin myötä edessä. Moottori on pitkittäin sijoitettu V-6 (UTD-20), vaihteiston ollessa poikittain keulaa lähempänä. Ohjaus on kytkin-jarru-tyyppinen sivuvälityksillä.

Vaunun panssarointi suojaa kevyiden aseiden luodeilta sekä tykistökranaattien sirpaleilta. Alun perin etupanssaroinnin vaatimuksena oli 20 mm konetykin ammuksen kestokyky, mikä myös vastaa todellisuutta, lukuun ottamatta ehkä aivan uusimpia alikaliiperiammuksia. Sivupanssarointi kestää 7,62 mm kk-osumat, mutta läheltä ja edullisella osumiskulmalla 12,7 mm kk läpäisee melko usein kylkipanssarin, tämän vuoksi erityisesti Afganistanin sodassa käytettiin lisäpanssarilevyjä kyljissä ja tornin sivu- ja etusektorissa. Panssarointi vaihtelee välillä 6–33 mm seuraavasti: kansi- ja takapanssari 6–8 mm, sivu- ja etuyläviistopanssari 18 mm, etualaviistopanssari 17 mm, tornin etuosa 25 mm, tykin asekilpi 33 mm ja pohja 12–16 mm. Lisäksi lasikuidusta valmistetut sisäpuoliset sirpalesuojalevyt luukuissa sisäpuolella (noin 8 mm). Erityisesti etupanssari on hyvin kallistettu ja lisää suojaa huomattavasti jo pelkästään suuren kimpoamisriskin vuoksi. Vaunun takaovissa olevat polttoainesäiliöiden sisältävä diesel/polttoöljy lisäävät takapanssarin suojaa jossain määrin, lukuun ottamatta panssarisytytysluoteja, joille ko. rakenne on varsin herkkä.

Taistelukokemukset vaunusta eri sodissa ovat ilmaisseet sen taistelukestävyydestä, että vaunu on varsin arka etenkin sivusta ammutuille raskaan konekiväärin ja singon osumille. Tosin edestäpäin ammutut kk-osumat, sekä jopa singonosumat on havaittu kimpoavan varsin herkästi tai räjähtävän epätäydellisesti johtuen hyvin kallistetusta etupanssarista. Luonnollisesti tst-vaunujen ammuksille BMP:n panssari ei voi käytännössä mitään, kuten ei juuri mikään muukaan jalkaväen taisteluajoneuvo. Sivun lisäpanssaroinnin (BMP-1D, Afganistan) on havaittu tekevän vaunun käytännössä immuuniksi sivulta päin ammutuille 12,7 mm (joissain tapauksissa myös 14,5 mm) panssariluodeille ja jossain määrin lisännyt myös sinko-osuman kestävyyttä.

Aseistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aseistukseen kuuluvat edellä mainitut 73 mm vaunukanuuna, 7,62 mm konekivääri ja panssarintorjuntaohjuksen ampumalaite. Aikanaan aseistus riitti lyömään läntiset kevyet vaunut ja jopa raskaimmat vaunut ohjuksen avulla. Onteloammuksen lentorata oli varsin tasainen 800 metrin sisällä, jolloin taistelutähtäimen käyttö oli helppoa nopeissa tulenavauksissa. Sen sijaan BMP-1:n sijoittaminen sen edellä etenevän jalkaväkiryhmän yhteyteen tuotti taktisessa suunnittelussa ongelmia. BMP-1:n tykin tulikorkeus on niin matala, että etenevät jalkaväkiryhmät olivat vaarassa joutua vaunun tulilinjalle. Tämä ratkaistiin määrittelemällä etenevälle ryhmälle 50 metrin "suoja-alue" vaunun kohdalle, jotta tulitoimintaa pystyttiin esteettä suorittamaan.

Tulitukitehtävissä kanuuna täyttää osaltaan tehtävänsä edelleen jossain määrin, mutta pst-kyky rajoittuu lähinnä kevyempiin vaunuihin. 2A28 on aseena varsin yksinkertainen ja siksi varmatoiminen, alle 800 metrin etäisyyksillä se on erittäin tarkka käytettäessä ontelokranaattia ja tulinopeus on hyvä, etenkin jos alun perin käytössä ollut hidas ja vaarallinenkin automaattilataaja on poistettu (kuten Suomessa on tehty). Manuaalinen lataus on erittäin helppoa ja tulinopeus jopa 10 laukausta /min. Suurin ongelma tulenavauksessa onkin lähinnä laseretäisyysmittarin ja vakaajan puute. BMP-1:sen on käytännössä pysähdyttävä, kun ammutaan kanuunalla. 1960–1970-lukujen tarpeisiin vaunun aseistus oli siis täysin riittävä, mutta jo 1970-luvun puolivälissä oltiin kehittämässä BMP-1:sen seuraajaa BMP-2:sta.

BMP-1:sen matalapainekanuunan koettiin olevan kantamaltaan liian lyhyt kasvaneille ampumaetäisyyksille, sekä kantamansa loppupäästä liian epätarkka etenkin sivutuulessa. Erityisiä kokeiluita tehtiin pidemmällä putkella ja parannetulla a-tarvikkeella, mutta loppujen lopuksi BMP-2:sen kehittelytyön aloittamiseksi antoi lopullisen virikkeen se, että 1970-luvun puolivälissä ja lopussa doktriinit muuttuivat: katsottiin ettei ydinaseilla käytävä sota ollut enää todennäköinen ja päätettiin parantaa tulinopeutta- ja voimaa pitkille etäisyydelle 1500–3000m, sekä parantaa kykyä torjua itsenäisesti NATO:n tuolloin lanseeraamia taisteluhelikoptereita. Lopullisen tuen kehitykselle antoivat jo ensimmäiset Afganistanin sisällissodan kokemukset vuodesta 1979 alkaen, jossa vuoristo-oloissa tarvittiin huomattavasti isompia korotuskulmia kuin 2A28:n 33°.

Vaunu on täysin uimakykyinen ja varustettu ABC-aseilta suojaavalla järjestelmällä. Vaunun kaikki luukut suljetaan suojeluhälytyksen tullen ja käynnistetään painetuuletin, ilma tulee imusuodattimen kautta ja sisällä on pieni ylipaine. Vaunun panssarointi suojaa riittävästi normaalilta ydinsäteilyltä, lukuun ottamatta neutronisäteilyä.

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa BMP-1-vaunuja käytettiin vuosina 1982–2004 panssarijääkärien kuljettamiseen ja tulituen antamiseen hyökkäävälle jalkaväelle. Vuonna 2004 BMP-1 siirrettiin reservikäyttöön ja sen korvasi BMP-2 panssarijääkärikomppanian kalustossa. Suomella oli vuonna 2001 käytössä 156 BMP-1-vaunua (The Military Balance 2001–2002, IISS).

Suomeen BMP-1-vaunuja hankittiin kahdessa erässä; vuonna 1981 85 kpl Neuvostoliitosta sekä 1990-luvun alussa 110 kpl DDR:n varikoilta. Vaunut otettiin käyttöön vuonna 1982. Kaikki vaunut ainakin periaatteessa muutettiin PS-mallin mukaisiksi 1993-1996. Muutostöitä olivat lähinnä automaattilataajan ja putken yläpuolella sijainneen, jo 1980-luvulla vanhentuneen 9M14 "Maljutka" -panssarintorjuntaohjuksen (AT-3 Sagger) ampumalaitteen poisto. Vanhentuneen ohjusjärjestelmän tilalle tuli uudempi panssarintorjuntaohjusampumalaite mallia 9P135M-1 (9П135М-1), joka sijoitettiin tornin katolle. Tällä uudella ampumalaitteella voitiin ampua sekä 82- että 82M-panssarintorjuntaohjuslaukauksia, joiden venäläiset tyyppimerkinnät olivat 9M111 "Fagot" (Фагот) ja 9M113 "Konkurs" (Конкурс). NATO:n nimikkeet ohjuslaukauksille ovat AT-4 Spigot ja AT-5A Spandrel A. Ohjuksien vanhentumisen myötä ampumalaite kiinnityskohtineen poistettiin vaunuista vuoteen 2004 mennessä.

Muutostöihin kuuluivat myös Wegmann-suojasavuheittimien, että osaan vaunuista Lyran-valaisukranaatinheittimen asennukset. Lisäksi moottoriin vaihdettiin esim. paperimallinen vaihdettava pa-suodatin.

Suomessa vaunulla liikkuvaan jalkaväkiryhmään kuuluu alkuperäisen yhdeksän taistelijan sijasta vain kahdeksan. Syynä tähän on se, että välittömästi ajajan takana sijaitseva, ryhmänjohtajalle alun perin tarkoitettu runkojohtajan paikka on jätetty tyhjäksi.

Suomen lisäksi BMP-1 on ollut laajalti palveluskäytössä useissa entisen Varsovan liiton maissa ja lukuisissa Lähi-idän ja Afrikan maissa.

Vaunusta on valmistettu lukuisia muunnoksia eri käyttötarkoituksiin mm. tulenjohtovaunut BMP-1TJ ja BMP-1TJJ sekä komentopaikkapanssarivaunu BMP-1K.

BMP-1 poistui vuoden 2007 aikana myös reservikäytöstä ja vaunuyksilöiden varusteista purkaminen aloitettiin syksyllä 2006 ja niiden romutus saatettiin päätökseen vuoden 2008 aikana. Vaunut romutettiin lukuun ottamatta 38 vaunun erää, tämä luku sisältää myös tulenjohtomalleiksi muutetut vaunut.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Suvorov, Sergei: Bojevyje mašiny pehoty BMP-1, BMP-2 i BMP-3 : "bratskaja mogila pehoty" ili superoružije. Moskva: Jauza, 2011. ISBN 978-5-699-48204-7. (venäjäksi)
  • Trewhitt, Philip: Panssarivaunut ja panssaroidut ajoneuvot : 300 sotilasajoneuvoa ympäri maailman. Hämeenlinna: Karisto, 2009. ISBN 978-951-23-5145-9. (suomeksi)
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta BMP-rynnäkköpanssarivaunut.