Antoine Barnave

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Antoine-Pierre-Joseph-Marie Barnave
Barnave kirjoitti vankeudessa teoksen vallankumouksesta ja sen taustasta.

Antoine-Pierre-Joseph-Marie Barnave (1761–1793) oli Ranskan suuren vallankumouksen alkuvaiheen keskeinen vaikuttaja ja kuului kansalliskokouksen suuriin puhujiin. Vallankumouksen myöhemmässä vaiheessa hän kuului maltilliseen, perustuslaillista kuninkuutta kannattaneeseen ryhmään.[1]

Barnave aloitti poliittisen uransa vallankumouksen aattona kotikaupungissaan Grenoblessa, silloisessa Dauphinéssa. Hän julkaisi huomiota herättäneen poliittisen pamfletin vuonna 1788 ja tuli valituksi Ranskan kansalliskokouksen kolmannen säädyn jäseneksi.

Vallankumouksellinen kansalliskokous alkoi syksyllä 1789 rakentaa uutta Ranskaa, sen hallitusvaltaa, perustuslakia, valtiontaloutta ja (ensimmäisenä työnään) ihmisoikeuksien julistusta. Tässä työssä Barnave oli keskeisessä roolissa. sanottiin, että "sen mitä Adrien du Port ajattelee, sanoo Barnave ja toteuttaa Charles Lameth".[1] Kaksi vuotta myöhemmin 1791 jakobiinipuolue tuli tienhaaraan, jossa puolueen valtaenemmistö radikalisoitui. Barnave irtisanutui tästä ja liittyi Club des Feuillants -nimiseen poliittiseen kerhoon, joka kannatti perustuslaillista kuninkuutta. Barnave toimi Feuillants-klubin johtajana. Asian ajamiseksi hän oli yhteydessä kuningatar Marie Antoinetteen, mikä oli raskauttava teko radikaalien silmissä. Kerho myös vastusti Ranskan sodanjulistusta Itävallalle, mikä lisäsi epäluuloja. Klubin vaikutusvalta loppui, kun kansalliskokous hajotettiin kesällä 1792.

Barnave vangittiin kesällä 1792 syytettynä maanpetoksesta. Hän istui vankilassa ensin vajaan vuoden Grenoblessa, sitten sen lähellä Barraux´ssa. Loppuvuonna 1793 hänet siirrettiin Pariisiin ja hän joutui vallankumoustuomioistuimen eteen. Hänet tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin 29. marraskuuta 1793.

Barnave sai vuonna 1793 vankeudessa valmiiksi kirjan, jossa hän sijoitti Ranskan vallankumouksen historialliseen yhteyteensä. Sen keskeinen väite on, että vallankumous oli vuosisatoja kestäneen kehityksen tulosta: “Kaikki Ranskan vallankumouksen ilmiöt johtuivat sivistyksen, valistuksen ja toimeliaisuuden edistymisestä, sillä tämä nosti kolmatta säätyä ja lisäsi sen rikkautta, valistuneisuutta ja omanarvontuntoa ja teki tällä tavoin demokraattisen vallankumouksen väistämättömäksi.”[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Knut Mykland: Otavan suuri maailmanhistoria 13: Suuret vallankumoukset, s. 92, 94, 97, 126. Helsinki: Otava, 1985. ISBN 951-1-08772-X.
Tämä henkilöön liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.