Ranskan säätyjen yleiskokous 1789
Ranskan säätyjen yleiskokous (États généraux) järjestettiin viimeisen kerran kuningas Ludvig XVI:n kutsumana vuonna 1789. Kolmannen säädyn edustajien julistautuminen kansalliskokoukseksi käynnisti Ranskan vallankumouksen ja johti vanhan säätyjärjestelmän lakkauttamiseen.
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Säätykokouksen koollekutsumisen taustalla olivat Ranskan valtiontalouden krooniset ongelmat: sotien seurauksena kasaantunut suuri valtionvelka, hupeneva valtion kassa, vuodesta toiseen toistuva alijäämä ja näiden seurauksena uhannut valtion vararikko.[1]
Vuonna 1783 valtiovarainministeriksi nimitetty Charles Alexandre de Calonne oli suunnitellut tilanteen ratkaisuksi suuren vero- ja talousuudistuksen.[2] Se kuitenkin torjuttiin vuonna 1787 ensin Calonnen ehdottamassa notaabelikokouksessa ja sitten tämän seuraajan Étienne Charles de Loménie de Briennen aikana myös Pariisin paikallisparlamentissa.[1][3] Parlamentit olivat tuon ajan Ranskassa aatelin hallitsemia tuomioistuimia, joiden oli rekisteröitävä kuninkaan antamat lait ennen niiden voimaanastumista ja jotka saattoivat myös lausua mielipiteensä niiden sisällöstä. Ne jarruttivat kaikkia verouudistuksia, jotka olisivat merkinneet puuttumista etuoikeutettujen säätyjen verovapauksiin, ja vetosivat usein siihen, että ainoastaan yleisellä säätykokouksella olisi oikeus hyväksyä uusia veroja.[4]
Ludvig XVI yritti vuosina 1787–1788 siirtää valtaa pois parlamenteilta, mikä johti tyytymättömyyteen ja lisääntyviin vaatimuksiin säätyjen koollekutsumisesta.[1] Aatelisto käynnisti näin hallitsijan yksinvaltaa vastustaneen poliittisen kamppailun, jota on joskus kutsuttu ”esivallankumoukseksi”. Tässä vaiheessa myös yleinen mielipide asettui heidän tuekseen.[4] Valtion kassan ollessa jo lähes tyhjä Ludvig XVI:n oli kesällä 1788 myönnyttävä vaatimuksiin säätyjen koolle kutsumisesta; Loménie de Brienne antoi ilmoituksen asiasta 5. heinäkuuta 1788 ja täydensi sitä 8. elokuuta ilmoituksella, että säädyt kokoontuisivat 1. toukokuuta 1789. Samassa yhteydessä päätökset parlamenttien vallan supistamisesta peruttiin, ja elokuun 1788 lopulla suosittu Jacques Necker kutsuttiin takaisin valtiovarainministeriksi.[5][1]
Kuninkaan taipuminen säätykokoukseen merkitsi itsevaltiuden ajan päättymistä Ranskassa, sillä kuningas joutui tunnustamaan, että säätyvaltiopäivillä oli suuremmat valtaoikeudet kuin hallitsijalla.[1]
Säätykokouksen valmistelu ja vaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Syyskuussa 1788 Pariisin parlamentti ilmoitti, että säätykokous pidettäisiin vuoden 1614 edellisen kokouksen mallin mukaisesti, jolloin kaikilla kolmella säädyllä olisi ollut yhtä monta edustajaa ja veto-oikeus lopullisiin päätöksiin. Tällöin etuoikeutetut aateli ja papisto saattoivat äänestää kolmannen säädyn ehdotukset nurin, vaikka kolmas sääty edusti periaatteessa 98 prosenttia maan väestöstä ja maksoi suurimman osan veroista. Porvariston edustajat vaativat nyt kolmannelle säädylle kaksinkertaista edustajamäärää muihin nähden, mihin Neckerin ansiosta suostuttiin joulukuussa 1788. Necker uskoi saavansa verouudistuksen läpi kolmannen säädyn tuella.[4] Aatelista valittiin näin ollen kokoukseen 270 edustajaa, papistosta 291 ja kolmannesta säädystä 578. Kolmannen säädyn edustajat toivoivat lisäksi päätöksentekoa pääluvun mukaan, mutta tämän keskeisen kysymyksen osalta ei luvattu mitään.[6]
Vaalien aikana käyty poliittinen keskustelu radikalisoi Ranskan porvaristoa.[6] Kritiikin kohteena alkoivat valtionvarojen tilan ja kuninkaan yksinvallan sijaan olla yhä enemmän ylempien säätyjen etuoikeudet ja privilegiot. Paljon huomiota herätti tammikuussa 1789 ilmestynyt Emmanuel Joseph Sieyèsin pamfletti Mikä on kolmas sääty? (Qu’est-ce que le tiers état?), jossa julistettiin kolmannen säädyn edustavan yksinään kansakuntaa ja ylempien säätyjen olevan pelkästään yhteiskunnan loisia. Pariisissa kolmannen säädyn vaalitaistelua johti marraskuussa 1788 perustettu ”kolmenkymmenen komitea”, jonka jäsenet (muun muassa Sieyès) kuuluivat pääasiassa hovi- ja virka-aateliin.[4]
Vaalit pidettiin vuoden 1789 alussa. Aatelin edustajiksi valikoitui lähinnä konservatiivisia henkilöitä, jotka olivat valmiit puolustamana säätynsä etuoikeuksia. Papiston edustajista enemmistö oli seurakuntapappeja ja vain 51 piispoja.[4] Vaikka kolmannen säädyn vaalissa olivat äänioikeutettuja kaikki 25 vuotta täyttäneet veroa maksavat miehet eli myös talonpojat ja käsityöläiset, moniportaisen vaalijärjestelmän seurauksena kaikki valitut edustajat kuuluivat porvaristoon.[6] Enemmistö oli ammatiltaan lakimiehiä ja lainopillisiin kysymyksiin perehtyneitä virkamiehiä. Myös jotkut radikaalit aateliset, kuten Honoré Mirabeau, valituttivat itsensä kolmannen säädyn edustajiksi aatelissäädyn sijaan. Lähes kolme neljäsosaa kolmannen säädyn edustajista oli kaupunkilaisia. Käytännössä kolmannen säädyn edustajat olivat mielipiteiltään radikaalimpia kuin valitsijakunnan enemmistö.[4]
Edustajien valinnan yhteydessä vaalikokoukset laativat säätykokousta varten valituskirjelmiä (cahiers de doléances), joissa toivottiin pääosin maltillisia uudistuksia, kuten kansalaisvapauksia, virkojen ostettavuuden poistamista ja perustuslain säätämistä. Papiston ja aateliston kirjelmissä ilmeni valmius ainakin kaventaa kyseisten säätyjen verovapautta.[4]
Säädyt kokoontuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Säätykokouksen avajaisissa 5. toukokuuta 1789 ei käsitelty kiisteltyjä menettelytapakysymyksiä. Avajaisseremonioiden marssi- ja istumajärjestys kuitenkin korosti perinteistä säätyjen arvojärjestystä, jossa kolmas sääty tuli viimeisenä. Necker piti avajaisistunnossa Versailles’n Hôtel des Menus Plaisirs -rakennuksessa kahden tunnin esitelmän valtiontalouden tilasta.[6] Avajaisten jälkeen säädyt alkoivat pitää erillisiä kokouksiaan kolmannen säädyn jäädessä Menus Plaisirsiin.[7] Säätykokouksen ensimmäiset viikot kuluivat kiistelyyn äänestysjärjestyksestä, ja varsinkin aatelin ja kolmannen säädyn välinen juopa syveni. Yhä useammat kolmannen säädyn edustajat alkoivat kannattaa Sieyèsin esittämää ajatusta, että he voisivat edustaa kansakuntaa yksinään.[4]
Lopulta tyytymättömät kolmannen säädyn edustajat julistautuivat 17. kesäkuuta Sieyèsin ehdotuksesta kansalliskokoukseksi.[8] Kaksi päivää myöhemmin pappissääty päätti niukalla äänten enemmistöllä liittyä siihen. Julistus käytännössä kyseenalaisti Ludvig XVI:n aseman, joten kuninkaan vastatoimia osattiin odottaa. Epäröinnin jälkeen Ludvig määräsikin kolmannen säädyn kokoustilana olleen Menus Plaisirs -salin suljettavaksi. Tämän seurauksena säädyn edustajat vannoivat 20. kesäkuuta niin sanotun pallohuoneen valan, jonka mukaan kansalliskokous ei hajaantuisi ennen kuin se olisi säätänyt Ranskalle uuden perustuslain. Ludvig XVI yritti vielä arvovallallaan palauttaa tilanteen ja kutsui 23. kesäkuuta säädyt kuninkaan eteen.[4] Suursinetinvartija de Barentin luki hallitsijan päätöksen, jossa vaadittiin säätyjä kokoontumaan perinteiseen tapaan erikseen. Kolmannen säädyn edustajat kieltäytyivät kuninkaan käskystä huolimatta hajaantumasta ja Mirabeau julisti ”Me olemme täällä kansan tahdosta ja väistymme vasta pistinten edessä.” Kuningas antoi lopulta periksi ja suostui 27. kesäkuuta siihen, että säädyt kokoontuisivat yhdessä.[8] Tämä merkitsi perinteisen säätyedustusjärjestelmän päättymistä Ranskassa.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Furet, Francois: The French Revolution 1770-1814. Blackwell Publishing, 1996 (alkuteos 1988). ISBN 978-0-631-20299-8.
- Sisko Haikala: Vallankumousten aikakausi, teoksessa Maailmanhistorian pikkujättiläinen, WSOY, Porvoo–Helsinki–Juva 1988. ISBN 951-0-15101-7
- Colin Jones: The Longman Companion to the French Revolution. Longman, London/New York 1988. ISBN 0-582-49417-6
- Knut Mykland: Otavan suuri maailmanhistoria 13: Suuret vallankumoukset (suom. Heikki Eskelinen). Otava, Helsinki 1985. ISBN 951-1-08772-X
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ranskan säätyjen yleiskokous 1789 Wikimedia Commonsissa
