Winnebagot

Tiedosto:Bandera Ho CHunk.png

Winnebagojen (Ho Chunk) lippu.

Winnebagot olivat siouxien kieliryhmään lukeutuva intiaanikansa Wisconsinin osavaltion alueella, jossa he asuivat jo ennen eurooppalaisten tuloa Amerikan mantereelle. Green Bayn punaisilla rantatörmillä ja niiden lähimaastoissa levisi winnebagojen asutus laajana ulottuen heidän nimeään kantavalle järvelle Kanadan puolella. Lännessä oli rajana Mississippi-joki ja etelässä nykyisen Millwaukeen kaupungin alue. Heidän nimensä merkitsi "Mutaista vettä".

1600-luvulla algonkin-kieliryhmän intiaaneja kulkeutui Wisconsiniin sotien ja kulkutautien ajamina. Winnebagot joutuivat saukien, foxien ja menominien puristukseen. Viimeksi mainittujen kanssa winnebagot ystävystyivät hyvin, sotaisten foxien kanssa oli erimielisyyksiä. 1700-luvun alussa winnebagojen määrä oli pudonnut sairausepidemioiden ja muitten kansakuntien hyökkäysten seurauksena vähiin. He onnistuivat kuitenkin vahvistumaan uudelleen ja 1800-luvun alussa heitä oli jo yli 4000 henkeä.

Varhaishistoriaa

Arkeologisten tutkimusten mukaan winnebagot eivät ole asuneet Wisconsinissa paljonkaan ennen 1400-lukua. Samojen tutkimusten mukaan iowat, otot ja missourit ovat olleet winnebagojen kanssa samaa kansaa, josta todisteena ovat sekä kielelliset että kulttuurilliset ominaisuudet. Myös osaget, omahat poncat ja quapawit ovat muinaisuudessa kuuluneet tähän kansakuntaan. Heidän tiedetään kutsuneen winnebagoja iso-isikseen.

Kun ranskalaiset ensi kerran tapasivat winnebagoja arvelivat he näitä olleen noin 20 000 henkilöä. Määrään ovat saattaneet lukeutua yhä iowat, missourit ja otot, joiden tiedetään erkaantuneen pääjoukosta suunnistaen kulkunsa kohti länttä. Jo aiemmin olivat winnebagot yrittäneet laajentaa reviirejään kohti etelää, mutta siellä pitivät kotiaan illinoisit, joka oli voimakas monen heimon liittokunta. Illinoisit eivät halunneet jakajia mailleen vaan työnsivät tunkeilijat takaisin. Tämän seikan arvellaan hajoittaneen winnebagojen kansakunnan useaan eri osaan. Wisconsiniin jääneet winnebagot joutuivat algonkinia puhuvien kansojen ympäröimiksi ja olivat hajoamisensa vuoksi alttiimpia vihollisten hyökkäyksille. Yhä useammin winnebagot puolustautuivat pohjoisia ojibwayta vastaan ja illinoisien sotaretket heidän kyliinsä alkoivat yleistyä.

Kulttuuri

Vaikka winnebagot puhuivat siouxien kieltä,oli heillä paljon eriäviä tapoja, jotka poikkesivat muista saman kieliryhmän kansoista. Todennäköisesti heidän kulttuurinsa ja elämäntapansa saivat paljon vaikutteita heidän algonkinkielisiltä naapureiltaan foxeilta, saukeilta ja menomiineiltä. Tämä johtui epäilemättä siitä, että 1600-luvulla winnebagot joutuivat kokemaan niin paljon erinäisiä vastoinkäymisiä,että heidän lukumääränsä putosi muutamaan sataan. Harrastamalla seka-avioliittoja algonkinheimojen kanssa lukumäärä saatiin uudelleen nousemaan 1600-1700 lukujen taitteesta eteenpäin. Samalla kulttuuri ja jopa ulkonäkö alkoi muuttua algonkinien kaltaiseksi. Miesten pitkät palmikoidut hiukset saivat väistyä ajellun pään ja scalppityöhdön tieltä. He olivat melko pitkää kansaa, eurooppalaisia pidempiä sekä samalla myös seudun muita heimoja kookkaampia. Winnebagojen vaatteet olivat koristeltuja. Niissä oli kauniita kuvioita, jotka oli tehty helmistä, piikkisian piikeistä ja erilaisista sulista. Tästä käsityötaidostaan he olivat kuuluisia.

Ranskalainen rauhanlähetti

Kansanjakaantumisensa vuoksi winnebagot alkoivat 1600-luvun aikana keskittää oleskeluaan suuriin kyliinsä lähellä Green Baytä. Varustaen ja vahvistaen niitä he uskoivat kykenevänsä tarpeen vaatiessa puolustautumaan ojibwaytten ja illinoisien hyökkäyksiltä.

Samalla vuosisadalla ranskalaiset turkismetsästäjät olivat alkaneet kaupankäynnin hieman pohjoisempana huronien ja ottawien kanssa. Ranskalaiset eivät kyenneet solmimaan kauppasuhteita etelään winnebagoihin, koska ojibwayt estivät tämän. Winnebagot itse eivät halunneet minkäänlaisia kontakteja, vaan kielsivät koko turkiskaupan omilla maillaan.

Ojibwayt tunkeutuivat winnebagojen kyliin esittelemään ranskalaisilta ostamiaan aseita, mutta eivät ryhtyneet sotimaan. Hieman myöhemmin halusivat ottawat lopettaa kauppasulun etelään. He lähettivät joitakin heimonsa neuvottelijoita winnebagojen luo visiitille. Nämä kuitenkin surmasivat ottawien lähettiläät epäillessään jonkinlaista petosta.

Kuultuaan tästä ottawat ja huronit alkoivat valmistella suurta hyökkäystä winnebagojen kyliin vuonna 1634. Ranskalaiset eivät kuitenkaan halunneet intiaanien välille sotaa, koska kauppasuhteet olisivat kärsineet. Niinpä he lähettivät winnebagojen luokse Jean Nicollet -nimisen jesuiitan puhumaan rauhan puolesta. Tehtävä tuntui lähes varmalta itsemurhalta, mutta Nicollet ei pelännyt kuolemaa. Winnebagot eivät kuitenkaan tappaneet häntä. He eivät koskaan olleet nähneet valkoista miestä ja juuri tämä seikka saattoi pelastaa hänen henkensä. Nicolletin onnistui solmia aselepo winnebagojen, ottawien ja huronien välille. Näin saatiin estettyä sodan puhkeaminen. Aselevon jatkuessa Nicollet teki vuonna 1639 toisen vierailun winnebagojen maahan.

Sen jälkeen vierähti lähemmäs 30 vuotta ennen kuin ranskalaiset kolmannen kerran tulivat winnebagojen maille. Mutta jotakin oli sillä aikaa tapahtunut. Nicolletin kuvailemasta vahvasta intiaanikansasta oli jäljellä vain rippeet. Ranskalaiset olivat ihmeissään tullessaan seuraavan kerran winnebagojen luo. Nämä olivat kadonneet.

Kuoleman loukku

1640-luvulla Wisconsiniin työntyneet useat algonkinkieliset intiaanikansat, jotka pakenivat irokeeseja sekä kulkutautiepidemioita, valtasivat tilaa winnebagojen maassa. Pottawatomit he ajoivat pois pohjoisempiin metsiin, jossa nämä yhtyivät muihin pakolaisiin liittoutuen winnebagoja vastaan. Huomatessaan olevansa vihollisten ympäröiminä winnebagot päättivät aloittaa sodan. He valitsivat ensin kohteekseen foxit. Winnebagot olivat juuri kanooteillaan ylittämässä Winnebago-järveä,kun äkillinen myrsky yllätti soutajat. 500 soturia hukkui. Sotahankkeet kaatuivat tähän luonnonvoimien asettumiseen vihollisen puolelle. Winnebagojen kolmen eri kylän asukkaat ahtautuivat Wisconsinissa suurimpaan kyläänsä uskoen sieltä käsin pystyvänsä puolustamaan itseään.

Mutta kohtalo oli asettunut winnebagoja vastaan. Suuri kylä osoittautui kuolemanloukuksi. 12 000 ihmistä ahtautuneena suppealle alueelle antoi täydelliset olosuhteet isorokolle, joka oli seurannut pakolaisia Wisconsiniin. Nyt epidemia iski täysillä winnebagokylään. He eivät voineet puolustautua sitä vastaan. 6000 intiaania kuoli, joista 1500 on mainittu olleen sotureita. Winnebagot, jotka selvisivät, olivat kuvailleet taudin muuttaneen heidät keltaisiksi. He eivät myöskään uskoneet sairautta isorokoksi, vaan pitivät sitä jonakin muuna tautina.

Eloonjääneet olivat nääntymäisillään ruoan ja juoman puutteesta,kun apua tuli täysin odottamattomalta taholta. Periviholliset illinoisit olivat lähettäneet 500 soturia tuomaan winnebagoille syötävää ja juotavaa. Nämä ottivat pelastajansa tervetulleina vastaan ja järjestivät suuret juhlat. Illinoisit jäivät juhlimaan,mutta kun tanssit ja muut juhlamenot olivat saavuttamassa huippunsa, erkani winnebagojen joukosta pieni ryhmä, joka tuhosi järjestelmällisesti vieraidensa aseet, jotka oli jätetty sivuun. Liian myöhään illinoisit käsittivät mitä oli tekeillä. Winnebagot surmasivat avunantajansa ilman armoa lepyttääkseen niiden sotureidensa henkiä,jotka olivat menehtyneet aiemmin illinoisien tekemissä hyökkäyksissä.

Kostoisku

Illinoisit järjestivät kostoiskun saadessaan kuulla mitä winnebagojen kylässä oli tapahtunut. 500 soturin surmaaminen oli tyrmistyttävä teko, joka nosti hurjan raivon illinoisien keskuudessa. Winnebagot eivät jääneet odottamaan tulevaa hyökkäystästä, vaan vetäytyivät saarelleen keskelle järveä. Heillä oli siellä tukevaksi rakennettu linnake, jonne illinoisien olisi mahdotonta hyökätä raskailla kanooteillaan. Meni lähes vuosi, eikä mitään tapahtunut. Winnebagot olivat ihmeissään. Illinoisien osoittama kärsivällinen odotus palkittiin, kun tuli talvi. He kokosivat suuren sotajoukon ja tekivät hyökkäyksen saarelle jäätyneen järven yli. Kylä osoittautui kuitenkin tyhjäksi.

Illinoisien soturit palasivat saarelta ja saivat selville, että winnebagot olivat menneet talvimetsästysleireilleen. Alkoi lähes viikon kestänyt takaa-ajo vaikeakulkuisissa ja lumisissa metsissä kunnes winnebagot löytyivät. Seuranneissa taisteluissa eivät illinoisit tunteneet minkäänlaista sääliä, vaan surmasivat suurimman osan winnebagoista. Muutamat karkuunpäässeet winnebagot hakivat suojaa menomine-intiaanien luota. Illinoisit ottivat 150 vankia. Nämä joutuivat kovaan pakkotyöhön isäntiensä kylissä,mutta useiden vuosien vankeuden jälkeen illinoisit vapauttivat orjansa. Nämä palasivat Wisconsiniin ja aloittivat elämänsä uudelleen.

Kaikkiaan noin 500 winnebagoa oli jäänyt henkiin rakentamaan uuttta tulevaisuutta. He eivät unohtaneet mitä illinoisit olivat tehneet, mutta joutuivat toistaiseksi tyytymään osaansa.

1700-luku

Winnebagojen oli vähäisen lukumääränsä vuoksi hyväksyttävä kaikki uudet naapurinsa, sillä heillä ei ollut riittävästi sotureita minkäänlaisiin konflikteihin. He vahvistivat rivejään monien seka-avioliittojensa ja rauhanomaisen rinnakkaiselonsa turvin. Samalla winnebagoista alkoi muotoutua kokonaan uusi heimo, joka alkoi muistuttaa algonkin-kielisiä naapureitaan niin tavoiltaan kuin ulkonäöltäänkin. Lähes 5000 fox-intiaania oli asettunut keskelle Wisconsinia ollen nyt seudun voimakkain kansa. Myös menomineet ja saukit asuivat lähettyvillä. Myöhempinä aikoina winnebagot ja menomineet asustivat lomittain ja heillä oli yhteiset metsästysseurueet.

Foxit aloittivat sodan Uutta-Ranskaa vastaan vuonna 1712 kostotoimena verilöylystä, jonka kohteeksi heidän omaa väkeään oli joutunut. Sota kesti neljä vuotta. Ranskalaisten puolella taistelivat ottawat ja potawatomit sekä pieni joukko wyandoteja. Myös foxeilla oli liittolaisia, mutta winnebagot pysyivät puolueettomina kasvattaen lähinnä väkilukuaan. Vuonna 1724 winnebagot kuitenkin osallistuivat pieneen sotaan foxien rinnalla illinoiseja vastaan. Ranskalaisten kiiruhtaessa illinoisien avuksi sota loppui lyhyeen.

Winnebagot jatkoivat asumistaan Green Bayn seuduilla, josta foxit karkotettiin ranskalaisten toimesta vuoteen 1741 mennessä. Laajentaen alueitaan sekä etelään että länteen winnebagojen asutus liikkui sisämaahan päin. Riistaeläimet olivat kuitenkin kadonneet laajoilta alueilta. Niinpä winnebagojen oli työnnyttävä yhä kauemmaksi riistan perässä, jota he tarvitsivat pystyäkseen kaupankäyntiin ranskalaisten kanssa. Kun dakotat ja ojibwayt kävivät sotaa länsi-Wisconsinissa, metsästivät winnebagot riistaa samoilla alueilla taisteluista piittaamatta.

1740-luvun puolivälissä ranskalaiset alkoivat menettää otettaan suurten järvien alueen kauppasuhteissaan intiaaneihin, sillä britit valtasivat erään ranskalaislinnakkeen sekä saartoivat St. Laurencen. Tämä leikkasi ison palan ranskalaisten turkiskaupoista ja seuraavalla vuosikymmenellä ranskalaiset menettivät kontrollinsa alueen intiaaniheimoihin. Lopullinen isku oli Uuden-Ranskan kaikkien linnakkeiden joutuminen brittivallan alle 1760-luvun alkuun mennessä. Tämä johti siihen, että useat algonkinheimot liittoutuivat tuhotakseen illinoisit, jotka olivat jäämässä kokonaan ilman ranskalaisten tukea. Vuonna 1769 alkoi sota, jossa winnebagot yhtyivät illinoisien maille hyökkääviin ojibwayhin, ottawiin ja wyandoteihin. Tässä sodassa winnebagojen yli 100 vuotta kestänyt odotus päättyi. Illinoisviha oli siirtynyt sukupolvesta toiseen. Viimein winnebagot pääsivät kostamaan menneiden sukupolviensa puolesta. Illinoisit tuhottiin lähes täysin. Winnebagot saivat voitonlahjaksi osan luoteisia illinoisien maita, muiden sotaan osallistuneiden heimojen jakaessa muut alueet.

Seuraavien 50 vuoden aikana winnebagot sotivat brittien liittolaisina vuosina 1775-1783 espanjalaisia ja Yhdysvaltoja vastaan. Vuonna 1811 he sotivat shawneejohtaja Tecumsehin ja englantilaisten rinnalla edelleen amerikkalaisia vastaan ja lyöttäytyivät myös entisiin naapureihinsa saukeihin Mississipin rannoilla torjumaan siirtolaisten väkivaltaisuuksia.

Winnebagojen kapina

Valkoisen väestön voimakas lisääntyminen alkoi 1820-luvulla täyttää myös winnebagojen maita. Heidän rikkaan maaperänsä monet esiintymät toivat alueelle yhä uusia siirtolaisia, pääosin farmareita ja kaivosmiehiä. Vuonna 1826 tilanne johti winnebagojen hyökkäyksiin Prairie du Chienissä asuvien uudisasukkaiden kimppuun. Monia perheitä surmattiin. Winnebago-johtaja Red Bird uskoi heimon kunnian vaativan valkoista verta.

Kauhistuneet siirtolaiset vaativat Yhdysvaltain hallituksen lisäämään varuskunnan joukkojen määrää estämään intiaanien hyökkäykset. Apuvoimia tuovista jokilaivoista kaksi pysähtyi erään winnebagokylän edustalle. Alusten miehistö teki vierailun intiaanien luo tarjoten heille rommia. Alkoholiin tottumattomat winnebagot kadottivat tarkkaavaisuutensa ja laivamiesten onnistui siepata kylästä joitakin naisia mukaansa. Saman yön aikana jokialuksiin viedyt naiset raiskattiin.

Kun winnebagot selvisivät humalastaan ja tajusivat mitä oli tapahtunut lähettivät he monta kanootillista aseistettuja sotureita joelle poistuneiden alusten perään. Näiden valtaaminen epäonnistui, mutta syntyneessä taistelussa kumpikin osapuoli koki menetyksiä. Siepatut naiset pääsivät pakoon yhteenoton aikana.

Kenraalit Lewis Cass, Henry Atkinson ja Samuel Whiteside johtivat joukkonsa winnebagoja vastaan vangiten lopulta heitä johtaneet Red Birdin ja White Cloudin sekä monet heidän sotureistaan. Tuomiotaan odottanut Red Bird kuoli vartijatuvassa henkisesti murtuneena. White Cloud sai armahduksen presidentiltä päästen vapaana miehenä kansansa luo.

Winnebagot yrittivät vielä 1830-luvulla saada aikaan intiaaniliittoa, joka olisi kyllin vahva taistelemaan amerikkalaisia vastaan, mutta kapinahanke ei kuitenkaan toteutunut, sillä enin osa vaikutusvaltaisista päälliköistä kallistui rauhan puolelle.

Vuodesta 1829 eteenpäin winnebagot alkoivat luovuttaa maitaan hallitukselle ja 1830-luvun lopulla heille osoitettiin isohko reservaatio Iowasta. Sieltä winnebagot siirrettiin hieman myöhemmin Minnesotaan, josta he pakenivat Siouxien hyökkäyksiä Nebraskaan. Täältä heille järjestyi uusi reservaatio Missouri-joen varrelta.

Nykyaika

Nykyään winnebagoja asuu sekä Nebraskassa että alkuperäisillä maillaan Wisconsinissa. Jälkimmäinen ryhmä puhuu omaa kieltään ja pitää perinteisiä seremonioitaan. Nebraskassa asuva haara on akkulturoitunut eikä puhu omaa kieltään. Lisäksi he ovat menettäneet paljon maitaan. Heitä on kaikkiaan lähemmäs 10 000 henkeä, joista yli puolet asuu Wisconsinissa.