Velkadeflaatio

Velkadeflaatio on suhdannevaihteluteoria, jonka mukaan taantumat ja lamat ovat seurausta supistuvasta kokonaisvelasta: luottosykli on suhdannesyklin ensisijainen syy.

Irving Fisherin muotoilu

Fisherin mukaan velkadeflaatio, velkakuplan puhkeaminen, johtaa seuraaviin seurauksiin: Jossain vaiheessa ylivelkaantumistilanne saattaa johtaa selvitystilaan joko velallisten, velkojien tai molempien taholta. Tämän jälkeen voimme päätellä seuraavat yhdeksän seurausketjua:

1. Selvitystila johtaa pakkomyynteihin ja
2. pankkilainojen poismaksun myötä talletusten supistumiseen sekä rahan kiertonopeuden hidastumiseen. Tämä talletusten ja niiden kiertonopeuden supistuminen, aiheuttaa
3. hintatason laskun. Olettaen, että tähän hintatason laskuun ei puututa reflaation tai muun toimesta, on seurauksena välttämättä 4. vielä suurempi liiketoiminnan nettoarvon lasku johtaen konkursseihin, ja
5. samoin kuin tappioita tekevässä yksityisyrityksessä, johtaa
6. yleiseen tuotannon, kaupan ja työvoiman leikkauksiin. Nämä tappiot, konkurssit ja työttömyys johtavat
7. pessimismiin ja luottamuksen menetykseen, mikä puolestaan johtaa
8. rahan hamstraukseen ja yhä hidastuvaan kiertonopeuteen.
Nämä 8 kohtaa johtavat 9. monimutkaisiin häiriöihin korkotasoissa, erityisesti nimellisten- tai rahakorkojen laskuun, ja todellisten hyödykkeiden tai raaka-aineiden, korkojen nousuun.

Edellisten oletusten uudelleenmuotoilu

Markkinatasapainon teoriaan nojautuen Fisher teki lisäyksen teoriaan, jota ilman se ei ollut muodissa olevan neoklassisen teorian kanssa yhtäpitävä:

⦁ Markkinoiden täytyy palautua tasapainoon syklin aikana ⦁ Velat täytyy maksaa (Fisher 1930)

Suuren laman opettamana hän kuitenkin hylkäsi tasapainoteorian ja totesi, että itse asiassa velkoja ei ehkä tulla koskaan maksamaan, vaan ne laiminlyödään:

- On yhtä järjetöntä olettaa, että taloudelliset muuttujat millään aikavälillä "pysyvät paikoillaan," täydellisessä tasapainossa, kuin että Atlantin valtameressä ei olisi koskaan aaltoja (Fisher 1933) -.

Hän hylkäsi lisäksi käsityksen, että psykologiset odotukset ja luottamus, velan sijaan, olisivat keskeinen tekijä:

- Luulen, että liiallinen luottamus harvoin tekee mitään suurta vahinkoa paitsi silloin, kuin, ja jos se innostaa sen uhreja velkaantumaan. (Fisher 1933) -.

On huomionarvoista, että Fisher oli itse henkilökohtaisesti suuren laman aikana ylivelkaantunut johtuen aiemmasta ylioptimismistaan, ja sen seurauksena tehdyistä velkarahoitetuista sijoituksistaan.

Myöhempi kehitys

Velkadeflaatiota on tutkittu ja kehitetty ennen muuta jälkikeynesiläisessä koulukunnassa. Hyman Minskyn "rahoituksen epävakaus - hypoteesi" täydentää Fisherin teoriaa ja tarjoaa selityksen sille, miten luotonanto muodostaa kuplia: REH selittää miten kuplat muodostuvat, velkadeflaatio, miten ne puhkeavat ja millaisia taloudellisia seurauksia siitä syntyy. Matemaattisia malleja velkadeflaatiosta on hiljattain laatinut australialainen jälkikeynesiläinen taloustieteilijä Steve Keen.

Ratkaisut

Fisherin mukaan ratkaisu velkadeflaatioon on reflaatio - hintatason palauttaminen deflaatiota edeltävälle tasolle - jatkonaan hintavakauden jakso, joka murtaa velkadeflaation "noidankehän." Reflaation puuttuessa hän ennusti taantuman loppuvan vasta "turhan ja julman konkurssiaallon, työttömyyden ja nälän" jälkeen, ja sen jälkeen "uuden nousukausi-lama-jakson muodostumista":

- Ellei jokin vastasyklinen tekijä tule estämään hintojen laskua, jatkuu vuosien 1929-33 kaltainen lama noidankehässä yhä syventyen monia vuosia. Sellaista mekanismia ei markkinoilla ole, joka estää kaatumassa olevan veneen kaatumisen, ja kääntää sen pystyyn. Lopulta näin tietenkin käy, mutta vasta laajamittaisen konkurssiaallon jälkeen, jolloin velkaantumisen kasvu hidastuu (tämä ei ole "luovaa tuhoa" [suom. huom.]) -.

- Jos edellä esitetty analyysi on oikea, on aina taloudellisesti mahdollista pysäyttää tai estää tällainen lamakierre yksinkertaisesti reflatoimalla hintatasoa sille keskimääräiselle tasolle, jolla nykyiset velkasopimukset oli tehty, ja sitten säilyttää tämä taso -.

Myöhemmät kommentoijat eivät yleensä usko, että reflaatio olisi riittävä keino, ja ehdottavat lähinnä kahta tapaa: velka-armahduksia, etenkin inflaation kautta, ja finanssipoliittisia elvytystoimia.

Useat Hyman Minskyn seuraajista ovat sitä mieltä, että kuplahuipulla otettuja velkoja ei yksinkertaisesti voida maksaa takaisin - ne perustuvat oletuksiin nousevista varallisuushinnoista ja ovat niin sanottuja "ponzivelkoja". Tällaisia velkoja ei voida maksaa takaisin vakaan hintakehityksen oloissa, vielä vähemmän deflatorisissa oloissa, joten ponzivelat täytyy joko viedä selvitykseen, armahtaa tai strukturoida uudelleen.

Laajat velka-armahdukset edellyttävät joko hallituksen toimia tai yksittäisiä neuvotteluja jokaisen velallisen ja velkojan välillä, ja ne ovat siten poliittisesti kiistanalaista, tai vaativat paljon työvoimaa. Kategorinen menetelmä velka-armahdukseen on inflaatio, mikä vähentää todellista velkataakkaa, koska velat ovat yleensä nimellismääräiset. Valuuttaluottojen osalta inflaatiota vastaa valuutan devalvointi.

Keynesiläisessä perinteessä useat viittaavat siihen, että yksityisen velan laskusta johtuvaa kokonaiskysynnän supistumista voidaan kompensoida kasvattamalla julkista velkaa, "vaihdetaan yksityinen velka julkiseksi velaksi", tai hiukan kärjistäen, korvaamalla yksityinen luottokupla valtion luottokuplalla. Itse asiassa jotkut väittävät, että tällä tavoin keynesiläinen taloustiede todella torjuu lamaa, "finanssipoliittiset elvytystoimet" tarkoittavat yksinkertaisesti kokonaiskysynnän kasvattamista julkisen velan kasvatuksella. Ottaen huomioon julkisen velan määrän, mikä kompensointiin tarvitaan, jotkut velkadeflaatiotutkijat, kuten Steve Keen suhtautuvat pessimismillä näihin keynesiläisiin ehdotuksiin.

Johtuen velka-armahdusten poliittisista vaikeuksista, ja suositeltujen vaihtoehtoisten toimintatapojen tehottomuudesta, velkadeflaatiotutkijat ovat joko pessimistisiä toteutetuista ratkaisuista odottaen laajentuvaa, mahdollisesti vuosikymmeniä kestävää taantumaa, tai uskovat, että yksityinen velkahelpotus (ja siihen liittyvät julkisen velan kasvatus, ja de facto suvereenin velan kieltäminen) johtavat pitkällisiin inflaatiovaikeuksiin.