Tupavuoren säiliöalue

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tupavuoren säiliöaluetta ja sen rannan öljysatamassa oleva M/S Alcedo kuvattuna Naantalinsalmen toiselta puolelta Luonnonmaan Ajonpäästä maaliskuussa 2012.
Kuva samasta paikasta. Maanpinnan säiliöt sijaitsevat Tupavuoren kallion päällä.
Kuva samasta paikasta. Keltaiset putket yhdistetään tankkialukseen lastauksen ajaksi.

Tupavuoren säiliöalue on Naantalissa sijaitseva Neste Oyj:n öljyvarastoalue, joka otettiin käyttöön vuonna 1946. Säiliöalue sijaitsee Nesteen Naantalin jalostamon länsipuolella öljysataman läheisyydessä Naantalinsalmen rannalla. Tupavuoren säiliöalueella on 45 säiliötä joiden yhteistilavuus on 510 000 kuutiometriä. Säiliöalueella varastoidaan lähinnä raaka-aineita ja laivattavia tuotteita.

Suomen huoltovarmuuden ja polttoainehuollon varmistamiseksi perustetun Tupavuoren säiliöalueen rakentamispäätös sodanajan Suomessa oli merkittävä poliittinen ja taloudellinen teko, joka johti Neste Oy:n perustamiseen ja myöhemmin Naantalin jalostamon rakentamiseen. Säiliöalueen myötä alkoi myös Naantalin kehittyminen merkittäväksi teollisuuskeskukseksi Suomessa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Öljynjalostamon (tuolloin öljynpuhdistamo) rakentaminen Suomeen oli ollut esillä jo ennen toista maailmansotaa. Sodan aikana huoltovarmuus nousi entistä enemmän esille ja myös saksalaisten vaatimuksesta Suomi päätti rakentaa öljy- ja bensiinituotteille turvallisen maanalaisen varastoinnin.[1] Vaatimuksina olivat paikan sijainti Hankoniemen länsipuolella, suojaisa ja syvä satama, riittävän tilavat kalliot sekä helpot rautatie- ja maantieyhteydet.[2] Vuonna 1943 aloitettiin suunnitelemaan kalliovarastoa Tupavuoreen.[1] Tupavuoreen oli suunniteltu jo pitkään nestemäisten poltto- ja voiteluaineiden säiliökeskusta, jollaisesta oli kova puute sodan jälkeisessä Suomessa.[3] Kesällä 1944 Suomen valtio pakkolunasti 50 hehtaaria maata Tupavuorelta pakkolunastuksista sotilastarkoituksiin annetun lain perusteella. Tuolloin alkoi Naantalin kehittyminen merkittäväksi teollisuuskeskukseksi Suomessa.[2] Säiliöalue sijoittui tuolloin toiminnassa olleen Tupavuoren merikylpylän viereen.[4]

Tupavuoren säiliöalueen, silloiselta nimeltään Naantalin keskusvaraston, rakennustyöt aloitettiin 7. elokuuta 1944. Säiliötiloja louhittiin maan sisään kallioon,[3] joka kohoa merestä paikoin lähes pystysuoraan yli 40 metrin korkeuteen.[5] Ensimmäiset kaksi 4 000 kuutiometrin säiliötä otettiin käyttöön vuoden 1946 joulukuussa jolloin saapui myös ensimmäinen laiva. Säiliöitä rakennettiin yhteensä seitsemän ja niistä pari oli spriisäiliöitä, joista laivattiin puuspriitä Tupavuoreen polttoainetta tuoviin laivoihin.[3] Teräslieriösäiliöiden korkeus oli 19 metriä ja halkaisija 16 metriä.[6] Rantaan rakennettiin 80 metriä pitkä laituri[3] ja paikalle rakennettiin myös satamarata.[5] Sataman syväys rannassa oli luonnostaan 10,5 metriä ja suojaisan, mutta leveän ja suoran saaristoväylän ansiosta suurimmatkin Suomeen saapuvat tankkialukset pystyivät tulemaan Naantaliin täydessä lastissa, kun aikaisemmin ne joutuivat keventämään lastiaan joko Selkämerellä tai Ruotsin satamissa. Hyvänä puolena oli myös se, että väylä pysyy auki ympäri vuoden.[3]

Ennakoiden suunnitellun öljynjalostamon tarpeita,[5] vuonna 1947 pakkolunastettiin koko 246 hehtaarin alue, joka luovutettiin Naantalin keskusvaraston käyttöön.[2] Vuonna 1948 perustettiin Neste Oy huolehtimaan Suomen polttoainehuollosta ja nesteiden varastoinnista.[1] Aluksi säiliötiloja vuokrattiin myös ulkopuolisille öljy-yhtiöille ja Oy Alkoholiliike Ab:lle (nykyinen Alko Oy), joka varastoi Tupavuoressa spriitä.[6]

28. heinäkuuta 1948 kello 14 Tupavuoressa syttyi suuri tulipalo. Palo sai alkunsa rannalle aukeavan alatunnelin suuaukon lähellä, kun kuusi työmiestä oli pumppuhuoneessa tekemässä rumputyötä. Yksi miehistä pudotti vanhingossa käsisähkölampun, jonka kipinä sytytti räjähdysmäisesti putkista tihkuneen bensiinin. Pari miehistä sai palohaavoja ja heidät kuljetettiin Turkuun sairaalaan. Vammat eivät kuitenkaan olleet vaikeita. Onnettomuuden tapahtuessa oli käynnissä myös bensiinin ja spriin pumppaus. Putkien kumiletkut sulivat, jolloin bensiini ja sprii pääsi vuotamaan vapaasti ja valui palavana mereen. Seuraavana yönä palokunta alkoi saamaan tulta hallintaan tukahduttamalla palavaa bensiiniä hiekalla ja raudankappaleilla.[7] Säiliöiden päälle kalliolle rakennettiin tie, jota kautta 60 kuorma-autoa toi hiekkaa. Palavaan ja vuotavaan bensiinisäiliöön pumpattiin vettä, joka tyrehdytti palavien nesteiden vuodot. Spriisäiliön vuoto tyrehdytettiin 100 kilolla trasselia. Myös palotunnelin suuta yritettiin tukkia suurella teräslevyllä, mutta se lensi räjähdyksen voimasta kauas merelle. Tulipalon sammuttaminen kesti kauan, ja vielä toisenakin sammutuspäivänä voimakkaat räjähdykset kivisateineen aiheuttivat vaaratilanteita.[6] Onnettomuuden sattuessa seitsemästä säiliöstä viisi oli käytössä ja yksi vielä keskeneräinen. Kolmessa säiliössä oli bensiiniä 6,3 miljoonaa kiloa eli noin 9 miljoonaa litraa. Kahdessa säiliössä oli spriitä noin 2,8 miljoonaa kiloa.[7] Tulipaloa oli sammuttamassa toistakymmentä palokuntaa ja tuhatkunta sotilasta. Tulipalossa paloi bensiiniä puoli miljoonaa litraa ja spriitä 100 000 litraa, jotka olivat yhteisarvoltaan vajaat viisi miljoonaa markkaa.[6] VTT:n paloteknillisen laboratorion johtaja professori Virtala arvioi palon johtuneen keskeneräisestä varastojärjestelmästä ja vielä asentamattomista erikoisturvallisuuslaitteista.[6]

Nesteen alkuvuosien tapahtumat olivat kaataa koko yrityksen: Tupavuoren 1948 suurtulipalo, tappiolliseksi osoittautunut Tupavuoren säiliötilojen vuokraus ulkopuolisille öljy-yhtiöille ja Alkolle, sekä ajallisesti epäonnistunut S/T Nesteen kauppa vuonna 1948.[6]

Neljän maanpäällisen säiliön perustustyöt aloitettiin syksyllä 1951 ja itse terässäiliöiden valmistaminen toukokuussa 1952. 16 metriä korkeat säiliöt joiden jokaisen tilavuus oli 16 000 kuutiometriä, valmistuivat nopeasti ja viimeinen keväällä 1953.[8] Vuonna 1954 Neste omisti maata Tupavuoressa 248 hehtaaria. Tupavuori oli tuolloin Suomen suurin varastoalue 128 000 kuutiometrin säiliötiloineen ja sitä pidettiin parhaimpana öljysatamana Suomessa.[9] Tupavuorelle rakennettiin myös henkilökunnalle asuntoja.[8]

Suomen hallitus hyväksyi vuonna 1954 Nesteen suunnitelman Naantalin öljynjalostamon rakentamiseksi Tupavuoren säiliöalueen viereen. Jalostamon rakentaminen aloitettiin vuonna 1955 ja tuotanto aloitettiin loppukesällä 1957.[4] Alun perin jalostamo oli tarkoitus rakentaa Tupavuoren laelle, mutta jalostamon tarvitseman runsaan jäähdytysveden pumppaaminen kallion laelle olisi tullut liian kalliiksi, joten jalostamo sijoitettiin alemmas lähelle merenpinnan tasoa.[5]

Säiliöalue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koko jalostamon alueella on kolme erillistä säiliöaluetta. Kaikkiaan säiliöitä on 200 mukaan lukien kalliosäiliöluola. Säiliöiden tilavuus on yhteensä 1 096 000 m³. Tupavuoren säiliöalueen ja jalostamon välissä on välitisleitä varastoiva välisäiliöalue, jossa on 24 säiliötä, yhteistilavuudeltaan 22 278 m³. Jalostamon vieressä on komponentteja sekä lähettämön kautta meneviä tuotteita varastoiva tuotemäen säiliöalue, jossa on 61 säiliötä yhteistilavuudeltaan 226 105 m³. Kolmen säiliöalueen lisäksi jalostamolla on 70 muuta säiliötä, joista 54 on bitumilaitoksella, tilavuudeltaan 40 750 m³. Pohjavesitason alapuoliseen kallioluolaan varastoidaan raakaöljyä. Luola on tilavuudeltaan 252 000 m³. Tupavuoressa sijaitsee kallion sisällä myös lähinnä liuottimia varastoivat seitsemän teräspintaista säiliötä joiden tilavuus on yhteensä 28 000 m³.[10]

Öljytankkereilla toimitettavat raaka-aineet puretaan säiliöalueen säiliöihin, joista ne syötetään joko suoraan tai välisäiliön kautta prosessiin jalostamolle.[11]

Ympäristönäkökohdat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Säiliöiden vallitilat on viemäröity öljyisten vesien viemäriin ja osa vallitiloista on päällystetty. Tupavuoren säiliöalueella on vuonna 2001 käynnistynyt vallitilojen kunnostusohjelma, jonka mukaisesti alueen kaikki vallitilat peruskunnostetaan ja päällystetään määräysten mukaisesti tiiviillä pintamateriaalilla vuoteen 2030 mennessä. Vuotojen estämiseksi säiliöissä on ylitäytön estämiseksi korkean pinnan hälytys ja pintakytkimiä. Automaatiojärjestelmä seuraa säiliöiden ja niiden välisen raaka-aineen siirron toimintaa.[12] Öljysatamassa on öljynerotusaltaat, jossa esikäsitellään Tupavuoren säiliöalueen vedet jotka edelleen johdetaan merenalaisen putken kautta jätevedenpuhdistamolle jalostamoalueelle. Sade- ja sulamisaikoina Tupavuoren osuus puhdistamon jätevesistä on suuri.[13] Haihtuvien orgaanisten yhdisteiden VOC-päästöjä syntyy öljyn ja öljytuotteiden varastoinnissa. Säiliöalueiden VOC-päästöt ovat säiliöissä tapahtuvasta haihtumisesta ja syrjäytyksestä aiheutuvia päästöjä sekä uivakattoisten säiliöiden tiivistyshäviöitä. Suurin yksittäinen päästölähde on ollut sataman säiliöalueella sijaitseva raakaöljyn kalliosäiliö (säiliön täytössä purkautuvat hiilivedyt), jonka VOC-päästöt vuonna 2001 olivat 634 tonnia ja vuonna 2005 422 tonnia. Raakaöljyn kalliosäiliön täytöstä aiheutuvien purkauskaasujen polttamiseksi on asennettu 8 metriä korkea maasoihtu, joka on otettu käyttöön vuonna 2007.[14]

Tupavuoren säiliöalueella varastoitiin vuosikymmeniä Nesteen Porvoon jalostamolta peräisin olevia niin sanotun vuoden 1975 arsenikkiskandaalin jätteitä. Vuonna 1975 Naantalin jalostamolle tuotiin varastoitavaksi 7 000 kiloa arsenikkia noin 690 tynnyriin pakattuna. Tynnyrit olivat ensin säilytyksessä jalostamon varastotiloissa, minkä jälkeen ne betonoitiin ja siirrettiin Tupavuoren säiliöalueelle[15]. Tynnyreitä säilytettiin alueella toistaiseksi tarkoitukseen varatulla päällystämättömällä varastoalueella. Vuonna 2007 betonoituja arsenikkitynnyreitä oli 768, painoltaan 100 tonnia[16]. Naantalin jalostamo sai uuden ympäristöluvan vuonna 2007, jonka jälkeen Neste alkoi tutkia arsenikkijätteiden hävittämistä. Neste päätyi sopimukseen Ekokemin kanssa, ja jätteitä alettiin viedä pois Naantalista 27. marraskuuta 2009; viimeinen rekkalasti oli tarkoitus kuljettaa pois toukokuussa 2010. Ekokem kertoi, että suurin osa jätteestä kyetään hyödyntämään uudelleen.[17] Jätteet käsiteltiin Ekokemin Mäntyluodon tehtaalla Porissa. Käsittelyyn tuotiin yhteensä 756 tynnyriä, jotka olivat Nesteen mukaan säilyneet hyvin.[18]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c Rönnholm, Mikko: Mikko Rönnholmin aliokirjoitus: Jalostamo päätettiin rakentaa Naantaliin 50 vuotta sitten (osastolla: pääkirjoitus. ISSN 0356-133X) ts.fi, Turun Sanomien verkkojulkaisu. 17.12.2004. Turku: Turun Sanomat Oy. Arkistoitu 4.2.2017. Viitattu 6.1.2017.
  2. ↑ a b c Rönnholm, Mikko: Naantalin osana on tunnustaa ja tunnistaa oma tilansa ja toimia. (Osastolla: pääkirjoitus. Naantalin kaupungin tiedotuslehti) Nasta, 2015, nro 2, s. 2. Naantali: Naantalin kaupunki. ISSN 1797-5794 (painettu). Artikkelin verkkoversio. Viitattu 6.1.2017. (Arkistoitu – Internet Archive)
  3. ↑ a b c d e Pääkkönen, Sirpa: Talon korkuiset bensiinisäiliöt vuoren sisällä (osastolla: Helsingin Sanomat 50 vuotta sitten. ISSN 1239-257X) hs.fi, Helsingin Sanomien verkkopalvelu. 10.11.1996. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy. Viitattu 29.12.2016.
  4. ↑ a b Stolt, Hanna-Maija: Tupavuoren öljyvarastosta Naantalin jalostamoksi. (Kaanaan asuinalueen paikallislehti) Kaanaanmaa, 2013, nro 1, s. 15. Raisio: Kaanaan omakotiyhdistys. ISSN 2342-4451. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 6.1.2017.
  5. ↑ a b c d Suominen, Jarno: ”2.1 Jalostamon perustaminen”, Naantalin öljynjalostamon höyrynjakeluverkon PI-kaavion luominen, s. 7–8. Prosessitekniikan koulutusohjelma, Tekniikka. Opinnäytetyö. Imatra: Saimaan ammattikorkeakoulu, 2011. Teoksen verkkoversio (pdf).
  6. ↑ a b c d e f Junttila, Veli: Veli Junttilan Suomi 1948 -kolumni: Naantalissa suurpalo (ISSN 0356-133X) ts.fi, Turun Sanomien verkkojulkaisu. 26.7.1998. Turku: Turun Sanomat Oy. Arkistoitu 4.2.2017. Viitattu 6.1.2017.
  7. ↑ a b Valtava bensiinipalo Naantalissa (osastolla: Helsingin Sanomat 50 vuotta sitten. ISSN 1239-257X) hs.fi, Helsingin Sanomien verkkopalvelu. 28.7.1998. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy. Viitattu 29.12.2016.
  8. ↑ a b Junttila, Veli: Toimittaja Veli Junttilan kolumni Suomi 1953: Tupavuori nousee (pääkirjoitus. ISSN: 0356-133X, 21. vuosikerta) ts.fi, Turun Sanomien verkkojulkaisu. 17.3.2003. Turku: Turun Sanomat Oy. Arkistoitu 4.2.2017. Viitattu 4.2.2017.
  9. ↑ Junttila, Veli: Toimittaja Veli Junttilan kolumni Suomi 1954: Suomi oppi väistöliikkeen kaavan (pääkirjoitus. ISSN: 0356-133X, 21. vuosikerta) ts.fi, Turun Sanomien verkkojulkaisu. 8.11.2004. Turku: Turun Sanomat Oy. Arkistoitu 4.2.2017. Viitattu 1.1.2017.
  10. ↑ Neste Oil Oyj:n Naantalin öljynjalostamon ympäristölupahakemus 2007, ”Laitoksen toiminta: säiliöalueet ja kalliovarasto" s. 20–21
  11. ↑ Neste Oil Oyj:n Naantalin öljynjalostamon ympäristölupahakemus 2007, ”Laitoksen toiminta: toiminnan yleiskuvaus" s. 8
  12. ↑ Neste Oil Oyj:n Naantalin öljynjalostamon ympäristölupahakemus 2007, ”"Ympäristökuormitus ja sen rajoittaminen sekä paras käyttökelpoinen tekniikka (BAT): päästöt maaperään" s. 41
  13. ↑ Neste Oil Oyj:n Naantalin öljynjalostamon ympäristölupahakemus 2007, ”Laitoksen toiminta: jätevesijärjestelmä" s. 17–18
  14. ↑ Neste Oil Oyj:n Naantalin öljynjalostamon ympäristölupahakemus 2007, ”"Ympäristökuormitus ja sen rajoittaminen sekä paras käyttökelpoinen tekniikka (BAT): haihtuvat hiilivedyt" s. 34–35
  15. ↑ Maula, Hanna: Neste Oilin arseenipitoiset jätetynnyrit Ekokemille neste.com. 27.11.2009. Neste Oyj. Viitattu 1.1.2017.
  16. ↑ Neste Oil Oyj:n Naantalin öljynjalostamon ympäristölupahakemus 2007, ”"Ympäristökuormitus ja sen rajoittaminen sekä paras käyttökelpoinen tekniikka (BAT): vanhat kaatopaikat ja jätealueet" s. 44
  17. ↑ Vehmanen, Jukka: Ekokem alkoi kuljettaa kohujätteitä Poriin. Turun Sanomat, 28.11.2009, s. 14. TS-Yhtymä Oy.
  18. ↑ Enskerin myrkkylastin loppusijoitus kesti 35 vuotta Yle.fi. 27.11.2009. Yleisardio Oy. Viitattu 12.12.2020.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Vennonen, Pekka: Naantali – Armonlaaksosta öljykaupungiksi: 50 vuotta öljynjalostusta Suomessa. Espoo: Neste Oil, 2007. ISBN 978-952-5656-07-7.
  • Kuisma, Markku: Kylmä sota, kuuma öljy: Neste, Suomi ja kaksi Eurooppaa 1948–1979. Helsinki: WSOY, 1997. ISBN 951-0-20811-6.
  • Keskinen, Tuomas: Idänkauppa 1944–1987. Helsinki: Kauppalehti Business Books, 1987. ISBN 951-9434-38-0.
  • Larsio, Rauno: Nesteen tie 1948–1973. Neste, 1974.
  • Klemola, Pertti: Neste – renki vai isäntä?. Helsinki: Otava, 1972. ISBN 951-1-00120-5 (nid.) 951-1-00121-3 (sid.).
  • Saastamoinen, Jukka: Brezhnevin katoksessa ja muita juttuja Nesteestä. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-32997-9.

Teknistä tietoa Tupavuoren säiliöistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Säkö, Mikael: Säiliöalueen vallitilojen saneeraussuunnittelun perusteet. Rakennustekniikan koulutusohjelma, Infratekniikka. Opinnäytetyö. Turku: Turun ammattikorkeakoulu, 2015. Teoksen verkkoversio (pdf).
  • Sunnarborg, Max: Langaton mittausjärjestelmä Naantalin öljynjalostamolla. Sähkötekniikka, Automaatiotekniikka. Opinnäytetyö. Tampere: Tampereen ammattikorkeakoulu, 2010. Teoksen verkkoversio (pdf).

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Tupavuoren_säiliöalue&oldid=21949359”