Tauno Tapanainen
Tauno Tapanainen (myöh. Tamme,[1] 3. joulukuuta 1909 – 6. syyskuuta 1995[2][3]) oli suomalainen pasifisti, joka tunnetaan Suomen ensimmäisenä totaalikieltäytyjänä. Hän oli Arndt Pekurisen ohella toinen 1920–1930-lukujen vaihteen suomalainen aseistakieltäytyjä, jonka tapaus herätti runsaasti myös kansainvälistä huomiota. Heidän ansiostaan vuonna 1931 säädettiin uusi asevelvollisuuslaki, joka mahdollisti siviilipalvelun kaltaisen vaihtoehtoisen työpalveluksen.[4]
Tapanaisen pasifismin syyt olivat Pekurisesta poiketen puhtaasti uskonnolliset. Hän oli itse vankilassa yli neljän vuoden ajan vuosina 1930–1935, kunnes Tapanainen vapautettiin mielentilatukimuksen jälkeen kokonaan asepalveluksesta. Hän sai ns. ketjutuomioita; Tapanainen määrättiin aina vapautumisen jälkeen uudelleen palvelukseen ja tuomittiin taas kieltäytymisen jälkeen uudelleen vankeuteen. Tämän vuoksi säädettiin lopulta enimmäispituus työpalveluksen korvaavalle vankeusajalle.[5]
Aseistakieltäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Uskonnolliseen 11-lapsiseen räätälin perheeseen syntynyt Tapanainen kuului Akseli Skutnabbin perustamaan Evankeliset ystävät -liikkeeseen. Ennen asepalvelustaan hän työskenteli muun muassa moottoriveneen koneenkäyttäjänä Suomenlahdella. Pasifismiin Tapanainen oli tutustunut lehtori Oskar von Schoultzin ja pastori Mikko Airilan kautta. Lisäksi hän sai aatteesta vaikutteita muun muassa Leo Tolstoin, Henri Barbussen, Romain Rollandin, Konrad Lehtimäen ja Arvid Järnefeltin kaltaisilta ajattelijoilta. Tapanainen oli tottunut kunnioittamaan lakia, joten hän astui varusmiespalvelukseen keväällä 1930, mutta ei kuitenkaan suostunut vannomaan sotilasvalaa tai antamaan juhlallista vakuutusta. Hän sai sotaoikeudelta kolmen kuukauden vankeusrangaistuksen, jonka aikana Tapanainen päätti kieltäytyä kaiken palveluksen suorittamisesta. Hän kärsi tuomionsa Ilmajoen varavankilassa, jossa Tapanainen tutustui myös Arndt Pekuriseen. Vankeusaikanaan hänet tunnettiin hiljaisena ja syrjäänvetäytyvänä miehenä, jonka vuoksi Tapanainen välttyi vartijoiden pahimmilta ylilyönneiltä ja nöyryytyksiltä.[1]
Tapanainen vapautui Ilmajoelta syyskuun alussa, jonka jälkeen hän palasi palveluspaikkaansa Helsingin Santahaminassa toimivaan Maalentokouluun. Tapanainen kieltäytyi pukeutumasta sotilaspukuun ja osallistumasta minkäänlaiseen palvelukseen, jonka vuoksi sotaoikeus tuomitsi hänet jälleen kuudeksi kuukaudeksi vankilaan. Tällä kertaa Tapanainen passitettiin Helsingin lääninvankilaan, josta hänet kuitenkin tuntemattomasta syystä lähetettiin jo marraskuun alkupäivinä takaisin yksikköönsä Santahaminaan. Siellä Tapanainen joutui kahdesti öisen pahoinpitelyn kohteeksi, jonka jälkeen hän pyysi päästä arestiin päävartioon. Pahoinpitelyyn osallistuneet alikersantit saivat muodolliset viiden vuorokauden arestirangaistukset ja Tapanainen siirrettiin takaisin lääninvankilaan.[1]
Lopulta Tapanainen joutui istumaan vankilassa yli neljä vuotta. Toukokuussa 1931 voimaan astuneen uuden asevelvollisuuslain voimaantulon jälkeen hän oli ainoa aseistakieltäytyjä, joka ei suostunut edes aseettomaan- tai työpalvelukseen. Osa suomalaisesta rauhanliikkeestä ei tukenut Tapanaisen päätöstä,[3] mutta Suomen Antimilitaristisen liiton johtohahmo Aarne Selinheimo ryhtyi toimimaan aktiivisesti hänen vapauttamisensa puolesta, vaikkei Tapanainen ollutkaan liiton jäsen ja oli jopa arvostellut sen laittomuuksiin yllyttävää linjaa. Selinheimo hankki Pekurisen tavoin myös Tapanaisen taakse laajan joukon kansainvälisiä tukijoita. Hänen puolestaan tehdyn vetoomuksen allekirjoittivat muun muassa 60 Iso-Britannian alahuoneen jäsentä, tiedemies Albert Einstein sekä kirjailijat H. G. Wells ja Romain Rolland. Osan allekirjoituksista Selinheimo keräsi kesällä 1931 Lyonin kansainväliseen rauhankonferenssiin tekemällään matkalla. Vetoomus lähtettiin myöhemmin presidentti P. E. Svinhufvudille.[1]
Kolmen eri pituisen vankeusrangaistuksen jälkeen Tapanainen aloitti helmikuussa 1933 työpalveluksen Pitkäniemen sairaalassa, mutta kieltäytyi jo kuukautta myöhemmin jatkamasta sitä. Tämän jälkeen Tampereen raastuvanoikeus langetti hänelle kuuden kuukauden vankeusrangaistuksen ja samalla puolustusministeriö peruutti Tapanaisen työpaikkaoikeuden. Viimeisenä keinona ilmavoimien komentaja Jarl Lundqvist ehdotti hänen julistamistaan II luokan työvelvolliseksi, johon ryhmään uuden lain mukaan luettiin kuuluviksi ”poliittisesti epäluotettavat” henkilöt. Uskonnollisista syistä kieltäytyneet olivat normaalisti I luokan työvelvollisia. Puolustusministeriön aloitteesta Tapanaiselle tehtiin kuitenkin mielentilatutkimus ja lopulta hänet vapautettiin ”terveydellisistä syistä” asepalveluksesta keväällä 1935.[1]
Myöhemmin Tapanainen työskenteli muun muassa varastomiehenä ja oli mukana Kristillisten Sosialidemokraattien Liiton toiminnassa sen perustamisesta 1946 lähtien.[6]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e Kalemaa, Kalevi: Sankareita vai pelkureita: Suomalaisen aseistakieltäytymisen historia. Helsinki: Tammi, 2014. ISBN 978-951-31794-8-9.
- ↑ Maunulan uurnalehto, kortteli 13, rivi 9, hauta 98
- ↑ a b Brock, Peter & Socknat, Thomas P. (toim.): Challenge to Mars: Pacifism from 1918 to 1945, s. 48, 50. Toronto: University of Toronto Press, 1999. ISBN 978-080-20437-1-9. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Siviilipalvelus 75 vuotta 12.4.2006. Aseistakieltäytyjäliitto. Arkistoitu 13.8.2016. Viitattu 28.6.2016.
- ↑ Aseistakieltäytyminen ensimmäisessä tasavallassa 2/2014. Antimilitaristi. Viitattu 28.6.2016.
- ↑ Koskelainen, Laura Johanna: Sosiaalidemokraattien suhtautuminen kirkkoon ja uskontoon vuosina 1946–1952, s. 16. Helsinki: Helsingin yliopiston Valtiotieteellinen tiedekunta, 2013. Teoksen verkkoversio.