Suomen kirjastoseura

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Suomen kirjastoseura ry (ruots. Finlands biblioteksförening) on kaikille avoin aatteellinen järjestö, joka tekee työtä kirjastojen puolesta. Kirjastoseura julkaisee Kirjastolehteä, ylläpitää omia verkkosivuja ja järjestää muun muassa kursseja ja seminaareja. Seura järjestää joka toinen vuosi kirjastoalan suurimman tapaamisen, valtakunnalliset Kirjastopäivät. Joka toinen vuosi kirjastoja tuodaan esiin Kirjastoseuran lanseeraamana kirjastoalan PR-päivänä, Lainan päivänä 8. helmikuuta.

Kirjastoseura perustettiin vuonna 1910. Kirjastoseuran perustamiseen saakka Kansanvalistusseura toimi monella tapaa kirjastoliikkeen edistämiseksi.[1] Seuran toiminnanjohtaja on Sinikka Sipilä, ja seuralla on noin 2 100 jäsentä. Toimitilat sijaitsevat Helsingin Kampissa.

Kirjastoseuran historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjastoseura perustettiin vuonna 1910. Kirjastoseuran perustamiseen saakka Kansanvalistusseura toimi kirjastoliikkeen edistämiseksi. Kirjastoseuran tehtyä pesäeron Kansanvalistusseuraan se alkoi monin tavoin vaikuttaa kirjastoaatteen edistämiseen. Toiminnassa painotettiin koulutusta, toiminnan suuntaviivoja ja kirjastokokoontumisia. Maan jakaneen sisällissodan jälkeisellä aikakaudella kirjastoalan yksi suurimmista saavutuksista oli vuoden 1928 kirjastolaki. Kirjastoseura ryhtyi järjestämään Kirjastopäiviä 1920-luvulta alkaen. Kirjastoseura liittyi IFLA:n (Kansainvälinen kirjastoseurojen liitto) jäseneksi jo varsin varhain, vuonna 1929. Myös Pohjoismaiden kanssa tehtiin tiivistä yhteistyötä.

Kirjastoseura vakiinnutti paikkansa yhteiskunnallisena ja kulttuurisena vaikuttajana Suomessa jo toisen maailmansodan alkuun mennessä. Sen merkitys kirjastoalan kouluttavana ja ammatillista profiilia nostavana tahona oli huomattava. Toinen maailmansota vaikutti luonnollisesti myös Kirjastoseuran toimintaan. Sotavuosien keskeisimmät kysymykset Seuralle olivat luovutetuilta alueilta evakuoidun väestön palveleminen, kirjojen välitys rintamalle ja Neuvostoliitolle menetettyjen alueiden kirjastoista työttömiksi jääneiden karjalaisten kirjastohoitajien työllistäminen. Sodasta huolimatta kirjastojen merkitystä ei unohdettu.

Jälleenrakennuskaudella jäsenmäärä kasvoi ja vuonna 1948 Kirjastolehti alkoi jälleen ilmestyä itsenäisenä sen jälkeen, kun 26 vuotta ilmestynyt Kirjastoseuran ja Kansanvalistusseuran yhteinen Kansanvalistus ja Kirjastolehti -niminen julkaisu lopetettiin. Jälleenrakennuskauden merkittävimpiä käänteitä kirjastoalalla oli uuden kirjastolain valmistelu. Laki astui voimaan 1962 pitkän valmistelun jälkeen. Kirjastoseura osallistui lain valmisteluun mm. antamalla lausuntoja lakiehdotuksesta. Uuden kirjastolain myötä valtionosuudet kasvoivat ja tämä lisäsi myös koulutetun henkilöstön määrää. Myös pohjoismaiseen yhteistyöhön panostettiin jälleen voimakkaasti mm. koulutusyhteistyön muodossa. Jäsenmäärä kasvoi ja Seura panosti koulutukseen ja julkaisutoimintaan.

1980-luvulla tekniikan kehittyminen ja yleistyminen toi esiin uudenlaisen palvelutarpeen kirjastoissakin. Kirjastoseura esittikin kannanotossaan vuonna 1987 videolainauksen mahdollistamista kirjastoissa. Tämä toi mukanaan tekijänoikeuskysymykset, jotka ovat edelleenkin hyvin ajankohtaisia. Suomen kirjastoseura lanseerasi kirjastojen PR-päivän, Lainan päivän 8.2. 1984, joka on suurelle yleisölle varmasti tunnetuin Kirjastoseuran tapahtuma. Kirjastoseura oli vaikuttamassa aktiivisesti myös vuoden 1986 kirjastolain sisältöön.

1990-luvulla kirjastoalalla keskustelua herättivät internet, kirjastopalvelujen maksullisuus ja kirjaston valtionosuudet. Kirjastoseura osallistui valtionosuuslainsäädännön uudistamisesta käytävään keskusteluun tuoden jäsentensä mielipiteet esiin, otti vuonna 1991 yhteyttä kaikkiin kansanedustajiin valtionosuusuudistuksesta ja lobbasi kirjastojen säilyttämistä koulujen kanssa samassa valtionosuusprosenttiryhmässä tuloksekkaasti. Vuonna 1995 alkoi kolmevuotinen Tiedon talo -projekti, jonka merkitys kirjastojen verkkotietouden edistäjänä oli huomattava. Kirjastoseura hallinnoi projektia ja sen puitteissa järjestettiin runsaasti koulutusta. Tarkoituksena oli madaltaa kirjastojen kynnystä liittyä internetiin. Tiedon talo -projektia esiteltiin myös kansainvälisillä foorumeilla. Projekti edisti verkkopalvelujen nopeaa leviämistä Suomen kirjastoissa. Vuonna 1998 astui voimaan uusi kirjastolaki ja Kirjastoseura otti kantaa erityisesti kirjastopalvelujen maksuttomuuteen.

2000-luvun alussa Kirjastoseura oli mukana opetusministeriön julkaiseman Kirjastopoliittisen ohjelman suunnittelutyössä. Kirjastojen ja kirjastonhoitajien imagosta käytiin keskustelua ja tässä yhteydessä järjestettiin kirjastojen imagokampanja vuonna 2002.

Kirjastoseura huomioi internetin kasvavan merkityksen ja panosti siihen voimakkaasti. Kirjastoseura toimi aktiivisesti mediakasvatuksen saralla useine hankkeineen. Muun muassa Seuran ponnistelujen ansiosta vuoden 2007 hallitusohjelmassa korostettiin kirjastojen roolia lähipalveluna ja kansalaisten oppimisen, tietohuollon ja kulttuurin monipalvelujärjestelmänä. Vuonna 2010 Suomen kirjastoseura juhli näyttävästi 100-vuotista taivaltaan.

Vuonna 2011 ilmestyi Kirjastoalan etiikkatyöryhmän laatima Kirjastotyön eettiset periaatteet -niminen julkaisu, joka laadittiin Suomen kirjastoseuran, Finlands svenska biblioteksföreningin ja Suomen tieteellinen kirjastoseuran toimeksiannosta. Kirjastotyön eettiset periaatteet on tarkoitettu eettiseksi ohjenuoraksi julkisissa kirjastoissa ja tietopalveluissa työskenteleville ammattilaisille. Julkaisuun on koottu eettisiä ohjeita, jotka jokaisen kirjastoammattilaisen tulisi ottaa työssään huomioon.

Vuonna 2012 Kirjastoseurassa työskennellään Helsingissä järjestettävän IFLA-konferenssin, kehitysyhteistyöhankkeen, kirjastoalan koulutuskentän muutosten, kuntauudistuksen, kuntavaalien ja lukuhankkeiden parissa.

Kansainvälinen Kirjastoseura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjastoseuralla on pitkät kansainväliset perinteet ja kansainvälisyyttä korostetaan myös Seuran strategiassa. Kirjastoseura osallistuu aktiivisesti alan kansainvälisten organisaatioiden toimintaan ja tukee kirjastoalan työntekijöiden verkostoitumista kansainvälisesti. Tavoitteena on myös tehdä Suomen kirjastolaitosta tunnetuksi maailmalla ja vastavuoroisesti tuoda maailmalta Suomeen uusia ideoita ja vaikutteita.

IFLA:n jäseneksi Kirjastoseura liittyi jo vuonna 1929. Myös pohjoismaista yhteistyötä painotettu jo alkuajoista lähtien. 1970-luvulla suhteita solmittiin myös itään. Viimeisen 25 vuoden aikana on ollut kolme toisiaan seurannutta kansainvälistä painopistealuetta. 1990-luvun alkupuolelle asti toimittiin aktiivisesti kehitysyhteistyön (Etelä-Afrikka ja Namibia) parissa, 1990-luvun puolivälin jälkeen Suomen EU-jäsenyyden myötä alettiin tehostaa eurooppalaista yhteistyötä mm. EBLIDA:n (European Bureau of Library, Information and Documentation Associations), eurooppalaisen kirjastoalan lobbausjärjestön puitteissa, ja 2000-luvulla on painotettu IFLA-yhteistyötä.

Vuonna 2012 Kirjastoseura toimii kansainvälisellä kentällä erityisesti Kirjastot ja Kehitys -kehitysyhteistyöhankkeessa Namibian ja Tansanian kirjastolaitosten kanssa, joka päättyy vuonna 2014. Kirjastoalan maailmanlaajuinen IFLA-konferenssi järjestetään Helsingissä 2012 ja Suomen kansallisen komitean varapuheenjohtajana toimii Sinikka Sipilä.

Suomen kirjastoseuran merkkihenkilöitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helle Kannila toimi Kirjastoseuran puheenjohtajana 1942–1944 ja 1949–1961 sekä Kirjastolehden päätoimittajana 1921-1967. Kirjastoseuran johtokunnassa ja keskustoimikunnassa Kannila oli jäsenenä 1917–1968. Hän teki muutenkin merkittävän työn Suomen krijastolaitoksne kehittämiseksi ja kirjoitti useita alaan liittyviä teoksia. Kannila korosti erityisesti kirjastotyöntekijöiden koulutusta ja arvostusta, ja on ollut Suomen kirjastoseuran merkittävimpiä vaikuttajia. Suomen kirjastoseuralla on ollut vuodesta 1949 lähtien Helle Kannilan nimeä kantava rahasto, josta myönnetään seuran jäsenille apurahoja kirjastoalan opintomatkoihin.

Mikko Mäkelä toimi Suomen kirjastoseuran Myyntikeskuksen johdossa. Myyntikeskuksen pääasiallisena tehtävänä alkuaikoina, 1950-luvulla, oli kirjastokorttien välitys maan kirjastoille. Myöhemmin korttien rinnalle tuli myös painotuotteita ja muita kirjastoille välttämättömiä tarvikkeita. Vuonna 1956 pääosa toiminnasta siirrettiin Mäkelän esityksestä Helsinkiin ja nimi muuttui Suomen kirjastoseuran Kirjastopalveluksi. Mäkelä jatkoi Tampereella Kirjastopalvelujen Kalustopalvelun yksikön johtamista, mutta toiminta päättyi vuonna 1959, kun Kirjastoseura halusi erottaa Kirjastopalvelun omaksi yksikökseen. Mäkelä valittiin Kirjastoseuran keskustoimikunnan jäseneksi 1948 ja toimi seurassa yli kaksikymmentä vuotta, muun muassa varapuheenjohtajana ja puheenjohtajana. Vuonna 1973 Mäkelä kutsuttiin Kirjastoseuran kunniapuheenjohtajaksi. Mäkelän mukaan on nimetty Suomen kirjastoseuran tutkimus- ja palkintorahastosta jaettava Mikko Mäkelä -palkinto, joka myönnetään kirjastoalalla tehdystä pitkäaikaisesta tai ansiokkaasta työstä.

Hilkka M. Kauppi (1921–1996) toimi Suomen kirjastoseuran osa-aikaisena toiminnanjohtajana vuosina 1961–1967, minkä jälkeen hän siirtyi kokoaikaiseksi toiminnanjohtajaksi ja toimi tehtävissä eläköitymiseensä, vuoteen 1984, asti. Kirjastoneuvoksen arvonimen Hilkka M. Kauppi sai vuonna 1980. Kirjastokentän ohella Kauppi oli kantava voima myös Minna Canthin seurassa. Hän myös toteutti haaveensa omasta kirjallisesta tuotannostaan julkaisemalla mm. Helle Kannilan elämänkerran (Helle Kannilan elämänpuut, Otava, 1976). Suomen kirjastoseura myöntää Hilkka M. Kaupin nimeä kantavan palkinnon kirjastoalalla tehdystä teosta ja työstä, joka on edistänyt kirjastoalan kehitystä ja tunnetuksi tekemistä sekä avartanut alaan liittyviä näkemyksiä.

Suomen kirjastoseuran puheenjohtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjastoseuran ylintä päätösvaltaa käyttää hallitus, johon kuuluu puheenjohtaja ja kahdeksan jäsentä. Hallituksen jäsenet valitaan seuran vuosikokouksessa ja kausi on kaksivuotinen, joskin puolet hallituksen jäsenistä vaihtuu vuorovuosittain. Vuosina 1985-2010 kaikki Kirjastoseuran puheenjohtajat ovat olleet istuvia kansanedustajia Jukka Relanderia lukuun ottamatta. Kirjastoseura on painottanut puheenjohtajavalinnoissa vaikutusvaltaa, lainsäädäntötyön ja kulttuuripolitiikan tuntemusta sekä kirjastomyönteisyyttä.

Seuraavassa listaus Kirjastoseuran puheenjohtajista:

Yleiset kirjastokokoukset ja valtakunnalliset kirjastopäivät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjastopäivät järjestetään joka toinen vuosi ja ne ovat tärkeä keskustelu- ja tapaamisfoorumi kirjastoammattilaisille. Ensimmäinen yleinen kirjastokokous järjestettiin vuonna 1892 Kansanvalistusseuran laulu- ja soitinjuhlan yhteydessä Turussa. Seuraavat kokoukset järjestettiin 1905, 1908 ja 1919. Tästä eteenpäin vuoteen 1937 kirjastokokouksia järjestettiin joka kolmas vuosi ja toisen maailmansodan päätyttyä kirjastokokouksia alettiin järjestää säännöllisesti joka toinen vuosi. Vuonna 1975 kirjastokokouksen nimi muutettiin Kirjastopäiviksi.

  • 1892 Turku
  • 1905 Tampere
  • 1908 Helsinki
  • 1919 Helsinki
  • 1922 Tampere
  • 1925 Turku
  • 1928 Tampere
  • 1931 Helsinki
  • 1934 Lahti
  • 1937 Viipuri
  • 1941 Helsinki
  • 1945 Vaasa
  • 1947 Turku
  • 1949 Jyväskylä
  • 1951 Mikkeli
  • 1953 Espoo
  • 1955 Tampere
  • 1957 Kuopio
  • 1959 Oulu
  • 1961 Lahti
  • 1963 Hämeenlinna
  • 1965 Pori
  • 1967 Savonlinna
  • 1969 Vaasa
  • 1971 Joensuu
  • 1973 Jyväskylä
  • 1975 Kouvola
  • 1977 Rovaniemi
  • 1979 Mikkeli
  • 1981 Turku
  • 1983 Oulu
  • 1985 Helsinki
  • 1987 Tampere
  • 1989 Imatra
  • 1991 Kajaani
  • 1993 Lahti
  • 1995 Joensuu
  • 1997 Pori
  • 1999 Jyväskylä
  • 2001 Helsinki
  • 2003 Vaasa
  • 2005 Tampere
  • 2007 Kuopio
  • 2009 Turku
  • 2011 Oulu

Julkisuudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2011 seura puolusti Wikileaks-palvelua kannanotossaan. Seura korosti, että tiedon avoimuus on yhteiskunnassa tärkeää ja että ilmaisunvapautta on puolustettava.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]