Puukiitäjät
| Puukiitäjät | |
|---|---|
_in_Kawal_WS,_AP_W_IMG_2115.jpg) Intiantöyhtökiitäjä (Hemiprocne coronata) |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Linnut Aves |
| Lahko: | Kiitäjälinnut Apodiformes |
| Heimo: |
Puukiitäjät Hemiprocnidae Oberholser, 1906 |
| Suku: |
Puukiitäjät Hemiprocne Nitzsch, 1829 |
| Lajit[1] | |
|
|
| Katso myös | |
Puukiitäjät, aikaisemmalta nimeltään töyhtötervapääskyt[2] tai puutervapääskyt (Hemiprocnidae) on kiitäjälintujen lahkoon kuuluva pieni lintuheimo, johon kuuluu yksi suku ja neljä lajia.[1] Suvun tieteellinen nimi Hemiprocne tarkoittaa ”puolipääskyä”. Puukiitäjillä onkin kiitäjiin verrattuna monia yhtäläisyyksiä varpuslintuihin kuuluvien pääskyjen kanssa, vaikka ne kuuluvatkin eri lintulahkoihin eivätkä siten ole sukua toisilleen.[3]
Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puukiitäjien ruumiinpituus on 17–33 senttiä ja paino 70–120 grammaa.[4] Suurin laji on isopuukiitäjä, pienin pikkupuukiitäjä.[3] Ne eivät ole yhtä hyvin sopeutuneet ilmassa elämiseen kuin varsinaiset kiitäjät ja muistuttavatkin elintavoiltaan enemmän pääskyjä.[5] Kaikilla lajeilla on pitkät, teräväkärkiset siivet ja erittäin syvähalkoinen pääskymäinen pyrstö.[6] Pyrstö on huomattavasti pitempi kuin varsinaisilla kiitäjillä ja voi muodostaa jopa 70 prosenttia linnun kokonaispituudesta.[4] Höyhenpeite on pääskyjen tavoin pehmeä eikä karkea, kuten kiitäjillä. Myös jalat ovat pidemmät kuin kiitäjillä, joten puukiitäjät voivat helposti istua puunoksilla. Varpaista kolme osoittaa sukulaisheimosta poiketen eteenpäin.[5] Puukiitäjille ovat tyypillisiä myös lyhyt nokka ja leveä kita. Suuret silmät mahdollistavat saalistuksen myöhään illallakin, jolloin valoa on vähän.[3] Kaikkien puukiitäjälajien molemmilla sukupuolilla on nokan tyvellä näkyvä töyhtö, joka on linnun istuessa ja pesällä ollessa yleensä pystyssä, mutta lennossa se laskeutuu alas.[5][3] Vartalon väritys on kirjava ja sukupuolet ovat usein hieman eriväriset.[6]
Töyhdön koko ja höyhenpeitteen väritys vaihtelevat lajeittain. Lähisukuiset töyhtökiitäjä ja intiantöyhtökiitäjä ovat hyvin samanlaisia. Molemmilla on 2,5-3 sentin pituinen töyhtö.[4] Niiden höyhenys on pääosin harmaa ja kiiltävä.[3] Koiraan erottaa naaraasta punaruskean poskilaikun avulla.[5] Suurimmat erot lajien välillä näkyvät selkäpuolen mustassa värissä ja pyrstön haarojen pituudessa suhteessa ruumiinkokoon. Töyhtökiitäjästä poiketen intiantöyhtökiitäjän pyrstön haarat työntyvät taitettujen, viikatteenmuotoisten siipien kärkien läpi.[4] Pikku- ja isopuukiitäjän töyhtö on pienempi kuin muilla lajeilla. Niillä on voimakas naamakuvio, joka korostaa silmän ylä- ja alapuolella kulkevia valkoisia viivoja. Pikkupuukiitäjä on muita heimon lajeja huomattavasti pienempi.[4]
Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puukiitäjiä tavataan luonnonvaraisena Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa sekä Tyynenmeren alueella, Intiasta Uuteen-Guineaan ja Salomonsaarille saakka.[5][6] Elinympäristöä ovat kesävihannat savannit, ikivihreät metsät,[4] mangrovesuot, kumipuuviljelmät ja puutarhat. Puukiitäjistä on tullut myös kaupunkilintuja.[5] Niitä tavataan alankomailta aina 2 000 metrin korkeuteen saakka. Mikään puukiitäjälaji ei ole uhanalainen eikä kuulu CITES-sopimuksen piiriin,[3] mutta elinympäristöjen väheneminen metsäkadon takia saattaa olla vaaraksi etenkin pikkupuukiitäjälle.[4] Töyhtökiitäjä on myös vähentynyt metsästyksen ja saalishyönteisiä vähentävien tuholaismyrkkyjen käytön takia.[3]
Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puukiitäjät eivät ole jatkuvasti lennossa kuten varsinaiset kiitäjät, vaan istuskelevat oksilla pieninä ryhminä.[5] Ne ovat kuitenkin hyviä ja nopeita lentäjiä.[3] Heimon lajit ovat yleensä kiitäjiä kovaäänisempiä. Niiden ääntely on kimakkaa viserrystä. Puukiitäjät visertävät etenkin silloin, kun ne palaavat oksalleen yöpymistä varten. Yksikään laji ole varsinainen muuttolintu. Pikkupuukiitäjä on hyvin paikkauskollinen ja pysyy pesintäalueella vuoden ympäri. Muut lajit ovat reviiritietoisia pesintäkauden ajan, mutta ovat parvilintuja talvikuukausien ajan. Tällöin yhdessä puussa voi majailla jopa 50 puukiitäjää.[4]
Vain aasianhaukkasten tiedetään varmuudella saalistavan puukiitäjiä, mutta lähes varmasti niillä on myös muita luonnollisia vihollisia, kuten käärmeitä. Puukiitäjät pystyvät parvena ahdistelemaan saalistajaansa.[3]
Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puukiitäjien ravintoa ovat lentävät hyönteiset, kuten kärpäset, sääsket,[5] pistiäiset ja kovakuoriaiset.[4][6] Pikkupuukiitäjä saalistaa metsän latvustossa, mutta kolme muuta puukiitäjälajia metsästävät mieluiten metsänreunalla.[4] Lajista riippumatta ne kaikki metsästävät väijymällä suosikkioksallaan,[4] josta ne tekevät lyhyitä syöksyjä nappaamaan ohilentäviä hyönteisiä ja palaavat takaisin oksalleen hieman samaan tapaan kuin siepot.[5] Niiden käyttämä saalistusalue on verraten pieni ja pysyy samana pitkiä aikoja.[4]
Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
.jpg)
Puukiitäjien lisääntymiskausi on pitkä. Ne näyttävät lisääntyvän aktiivisimmin varhaiskeväällä ja alkukesällä, joten yhdellä lisääntymiskaudella on kaksi huippua.[4] Pesivä pari puolustaa reviiriään tunkeutujia vastaan.[3] Kiitäjien tapaan sekä koiras että naaras osallistuvat pesänrakennukseen.[4] Puukiitäjät käyttävät rakennusaineina höyheniä, sammalia, kaarnansuikaleita ja sylkeä, jolla ne liimaavat rakennusaineet yhteen.[6][3] Linnut rakentavat sen korkealle, vähintään 15 korkeuteen paljaan oksan kärjen sivulle. Pesä on vain alle viiden sentin pituinen ja siinä on noin 2,5 sentin mittainen kuppi, jota reunustavat paperinohuet seinämät.[5][4] Naaras munii pesään yhden munan, joka liimautuu pesään kiinni. Muna on lähes viiden sentin mittainen ja yli sentin paksuinen.[5] Se painaa 6-10 grammaa.[4] Molemmat vanhemmat hautovat munaa ja pysyvät pesällä tiiviisti. Ne eivät voi kuitenkaan istua sen päällä, koska pesä saattaisi tällöin lohjeta irti. Sen sijaan emolintu istuu oksalla aivan pesän vierellä ja levittää höyhenensä munan ylitse.[5] Pesäoksa on usein kynänohut, mikä auttaa emolintua havaitsemaan yöllä liikkuvat pedot, kuten käärmeet, aikaisemmin.[4] Naaraat hautovat 2-3 kertaa enemmän kuin koiraat. Haudonta-aikaa tai poikasten lentotaidon saavuttamisen ajankohtaa ei ole tarkkaan mitattu. On kuitenkin havaittu, että pikkupuukiitäjien munat kuoriutuvat 21 päivän sisällä ja poikaset tulevat lentokykyisiksi 28 päivän kuluessa. Poikasia ruokitaan tämän jälkeen vielä kolme viikkoa. Isopuukiitäjän haudonta-ajan ja poikasen pesässä viipymisen uskotaan vievän yli kaksi kuukautta. Ei kuitenkaan tiedetä, kuinka kauan isopuukiitäjävanhemmat ruokkivat pesästä lähtenyttä poikastaan.[3] Poikanen lähtee pienestä pesästään pian kuoriutumisensa jälkeen. Puukiitäjät ruokkivat poikastaan ruokapalloilla, jotka ne oksentavat poikasen suuhun.[4] Poikaselle kasvaa jäkälän peittämää oksantynkää muistuttava suojahöyhenys.[5] Poikanen menettää suojavärityksensä tullessaan lentokykyiseksi.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Maailman lintujen suomenkieliset nimet BirdLife Suomi. Arkistoitu 18.7.2009. Viitattu 4.6.2010.
- ↑ Palmén, Ernst & Nurminen, Matti (toim.): Eläinten maailma, Otavan iso eläintietosanakirja. 5. Sydän–Öljykala, s. 1923. Helsinki: Otava, 1975. ISBN 951-1-02059-5.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m Alaine Camfield: ADW: Hemiprocnidae: Information 2004. University of Michigan Museum of Zoology. Viitattu 4.6. 2010.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r (toim.) Perrins, Christopher: The encyclopedia of Birds, s. 351. Oxford University Press, 2009. ISBN 978-0-19-956800-0.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m (toim.) Kangasniemi, Kaija: Kodin suuri eläinkirja 7 : Pari-Rap, s. 310. Weilin + Göös, 1980. ISBN 951-35-1710-1.
- ↑ a b c d e Tuulikki Lahti, Kalevi K. Malmström, Marja Martin ja Kari Tuominen: ZOO Suuri eläinkirja 4, s. 143. WSOY, 1979. ISBN 951-0-08249-X.
|