Prometium

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
NeodyymiPrometiumSamarium


Pm

Np  
 
 
Pm-TableImage.png
Yleistä
Nimi Prometium
Tunnus Pm
Järjestysluku 61
Luokka lantanoidit
Lohko f
Ryhmä -
Jakso 6
Tiheys 7,26×103 kg/m3
Väri metallinen
Löytövuosi, löytäjä 1945, Jacob A. Marinsky, Lawrence E. Glendenin ja Charles D. Coryell
Atomiominaisuudet
Atomipaino 145 amu
Atomisäde, mitattu (laskennallinen) 185 (205) pm
Kovalenttisäde 164 pm
Orbitaalirakenne [Xe] 4f56s2
Elektroneja elektronikuorilla 2, 8, 18, 23, 8, 2
Hapetusluvut +III
Kiderakenne heksagonaalinen
Fysikaaliset ominaisuudet
Olomuoto kiinteä
Sulamispiste 1315 K (1042 °C)
Kiehumispiste 3273 K (3000 °C)
Muuta
Elektronegatiivisuus 1,13 (Paulingin asteikko)
Ominaislämpökapasiteetti luotettavaa dataa ei saatavissa kJ/kg K


Tiedot normaalilämpötilassa ja -paineessa

Prometium (lat. promethium) on alkuaine, jonka kemiallinen merkki on Pm ja sen järjestysluku on 61 sekä CAS-numero 7440-12-2. Prometium on lantanoidi. Sitä ei ole varmasti tavattu luonnosta. Sen kaikki isotoopit ovat radio­aktiivisia. Pitkä­ikäisin niistä on Pm-145, jonka puoliintumisaika on 17,7 vuotta.[1]. Muut ydinreaktioiden tuloksena syntyneet isotoopit ovat massaluvuiltaan 144, 147, 149 ja 151.

Nimi prometium johtuu kreikkalaisen mytologian titaani Prometheuksesta. Alkuaineelle on ehdotettu myös nimityksiä cyclonium, illinium[2] [3] ja clintonium.[1] Jo 1920-luvulla kaksi tutkija­ryhmää väitti löytäneensä alku­ainetta nro 61 eräistä harvinaisia maa­metalleja sisältävistä mineraaleista. Heidän väitteensä on kuitenkin osoitettu virheellisiksi. Lyhyt­ikäisyytensä vuoksi prometium ei olisikaan voinut säilyä Maan muodostumisen ajoilta nyky­aikaan saakka. Sen sijaan prometiumia saattaa kyllä esiintyä, joskin äärimmäisen pieninä pitoisuuksina, hajoamis­tuotteena uraani­pitoisissa mineraaleissa.[1] Sen eristäminen olisi käytännössä mahdotonta, mutta lähettämänsä säteilyn perusteella äärimmäisen pienetkin pitoisuudet ovat tunnistetavissa. Vuonna 1964 professori Olavi Erämetsä väittikin löytäneensä hiven­määrän prometiumia Kuolan niemimaan apatiitista.[1]

Prometiumia käytetään beetasäteiden lähteenä paksuusmittareissa, atomiparistoissa muun muassa kelloissa ja sydämentahdistimissa,[1] sekä itsehohtavissa väreissä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Marko Hamilo: Olavi Erämetsä löysi prometiumia luonnosta vuonna 1964 Helsingin Sanomat 30.5.2006. Viitattu 12.7.2010.
  2. Pieni tietosanakirja, Otava, 1950, kokonaan uudistettu laitos
  3. Seppänen - Tiihonen - Kervinen - Korpela - Mustonen - Haavisto - Soininen - Varho: MAOL-taulukot, Tainio - Huhtala - Uimonen: Combi tietosanakirja 7, Cannelin - Hirvensalo - Hedlund: Suomi-Ruotsi-suursanakirja, Tieteen kuvalehti 9/1991, Kivinen - Mäkitie: Kemia

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Prometium.
Tämä kemiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.