Prometium
|
|||||
| Yleistä | |||||
| Nimi | Prometium | ||||
| Tunnus | Pm | ||||
| Järjestysluku | 61 | ||||
| Luokka | lantanoidit | ||||
| Lohko | f | ||||
| Ryhmä | - | ||||
| Jakso | 6 | ||||
| Tiheys | 7,26×103 kg/m3 | ||||
| Väri | metallinen | ||||
| Löytövuosi, löytäjä | 1945, Jacob A. Marinsky, Lawrence E. Glendenin ja Charles D. Coryell | ||||
| Atomiominaisuudet | |||||
| Atomipaino | 145 amu | ||||
| Atomisäde, mitattu (laskennallinen) | 185 (205) pm | ||||
| Kovalenttisäde | 164 pm | ||||
| Orbitaalirakenne | [Xe] 4f56s2 | ||||
| Elektroneja elektronikuorilla | 2, 8, 18, 23, 8, 2 | ||||
| Hapetusluvut | +III | ||||
| Kiderakenne | heksagonaalinen | ||||
| Fysikaaliset ominaisuudet | |||||
| Olomuoto | kiinteä | ||||
| Sulamispiste | 1315 K (1042 °C) | ||||
| Kiehumispiste | 3273 K (3000 °C) | ||||
| Muuta | |||||
| Elektronegatiivisuus | 1,13 (Paulingin asteikko) | ||||
| Ominaislämpökapasiteetti | luotettavaa dataa ei saatavissa kJ/kg K
|
||||
| Tiedot normaalilämpötilassa ja -paineessa | |||||
Prometium (lat. promethium) on alkuaine, jonka kemiallinen merkki on Pm ja sen järjestysluku on 61 sekä CAS-numero 7440-12-2. Prometium on lantanoidi. Sitä ei ole varmasti tavattu luonnosta. Sen kaikki isotoopit ovat radioaktiivisia. Pitkäikäisin niistä on Pm-145, jonka puoliintumisaika on 17,7 vuotta.[1]. Muut ydinreaktioiden tuloksena syntyneet isotoopit ovat massaluvuiltaan 144, 147, 149 ja 151.
Nimi prometium johtuu kreikkalaisen mytologian titaani Prometheuksesta. Alkuaineelle on ehdotettu myös nimityksiä cyclonium, illinium[2] [3] ja clintonium.[1] Jo 1920-luvulla kaksi tutkijaryhmää väitti löytäneensä alkuainetta nro 61 eräistä harvinaisia maametalleja sisältävistä mineraaleista. Heidän väitteensä on kuitenkin osoitettu virheellisiksi. Lyhytikäisyytensä vuoksi prometium ei olisikaan voinut säilyä Maan muodostumisen ajoilta nykyaikaan saakka. Sen sijaan prometiumia saattaa kyllä esiintyä, joskin äärimmäisen pieninä pitoisuuksina, hajoamistuotteena uraanipitoisissa mineraaleissa.[1] Sen eristäminen olisi käytännössä mahdotonta, mutta lähettämänsä säteilyn perusteella äärimmäisen pienetkin pitoisuudet ovat tunnistetavissa. Vuonna 1964 professori Olavi Erämetsä väittikin löytäneensä hivenmäärän prometiumia Kuolan niemimaan apatiitista.[1]
Prometiumia käytetään beetasäteiden lähteenä paksuusmittareissa, atomiparistoissa muun muassa kelloissa ja sydämentahdistimissa,[1] sekä itsehohtavissa väreissä.
Lähteet [muokkaa]
- ↑ a b c d e Marko Hamilo: Olavi Erämetsä löysi prometiumia luonnosta vuonna 1964 Helsingin Sanomat 30.5.2006. Viitattu 12.7.2010.
- ↑ Pieni tietosanakirja, Otava, 1950, kokonaan uudistettu laitos
- ↑ Seppänen - Tiihonen - Kervinen - Korpela - Mustonen - Haavisto - Soininen - Varho: MAOL-taulukot, Tainio - Huhtala - Uimonen: Combi tietosanakirja 7, Cannelin - Hirvensalo - Hedlund: Suomi-Ruotsi-suursanakirja, Tieteen kuvalehti 9/1991, Kivinen - Mäkitie: Kemia
Aiheesta muualla [muokkaa]
