Pikakirjoitus
Wikipedia
Pikakirjoitus eli stenografia on tavallista kirjoitusta nopeammaksi tarkoitettu kirjoitusjärjestelmä, jolla harjaantunut kirjoittaja pystyy kirjoittamaan puhetta muistiin samassa tai nopeammassa tahdissa. Nopeus perustuu yksinkertaistettuihin kirjainmerkkeihin ja lyhenteiden käyttämiseen. Eri kielille käytetään tavallisesti eri järjestelmiä, joissa kielten ominaispiirteet on otettu huomioon.
Pikakirjoitusta on käytetty muun muassa saarnojen, puheiden tai sanelun ylöskirjoittamiseen, eri maiden parlamenttien ja oikeusistuinten kokousten pöytäkirjojen tekemiseen sekä muistiinpanojen kirjoittamiseen.
Joillekin kielille on kehitetty myös pikakirjoituskoneita, joilla pystytään kirjoittamaan puhenopeudella.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Pikakirjoituksen historia
[muokkaa] Varhaishistoria
Varhaisimmat viittaukset pikakirjoitusjärjestelmien käyttöön ovat peräisin muinaisesta Kreikasta ja Roomasta.
[muokkaa] Kreikan pikakirjoitus
Vuonna 1883 Kreikasta löydettiin 300-luvulta eaa. peräisin oleva marmorikivi (ns. Akropolis-kivi), johon hakatussa tekstissä kuvataan eräänlaista pikakirjoitusjärjestelmää. Kivi on kuitenkin melko pahasti vaurioitunut ja teksti vaillinainen, eikä kyseisestä järjestelmästä tai sen mahdollisesta käytöstä ole tarkkaa tietoa.[1]
Vuodelta 155 on peräisin sopimus Keski-Egyptistä, jossa sovitaan, kuinka Panechotes antaa orjansa Chairammonin Apolloniokselle kahdeksi vuodeksi pikakirjoituksen opiskelua varten.[2] 200-luvulta lähtien on peräisin enemmänkin papyruskääröjä ja vahatauluja, joissa on käytetty pikakirjoitusmerkkejä.[3]
Noin 1100-luvulla kreikkalainen pikakirjoitus näyttää kuitenkin unohtuneen.[4]
[muokkaa] Latinan pikakirjoitus
Varhaisimmat tiedot latinankielisen pikakirjoituksen käytöstä Rooman valtakunnassa ovat ensimmäiseltä vuosisadalta ennen ajanlaskun alkua. Vuonna 63 eaa. kirjoitettiin ns. Tiron merkeillä muistiin Cato nuoremman pitämä puhe senaatissa.[5] Järjestelmä on saanut nimensä Marcus Tullius Tirosta, joka oli Ciceron vapautettu orja ja toimi hänen sihteerinään. Ei tiedetä kuitenkaan varmasti, oliko järjestelmä Tiron kehittämä vai käyttikö hän vain sitä.[6]
Järjestelmästä tuli hyvin suosittu, ja muun muassa keisarit Augustus ja Titus osasivat pikakirjoituksen.[7][8] 300-luvun lopulta lähtien myös kirkon piirissä alettiin käyttää pikakirjoittajia, kun kirkolliskokousten väittelyt haluttiin saada talteen.[6]
700-luvun lopulla Kaarle Suuri määräsi, että papeille ja munkeille oli järjestettävä pikakirjoituksen opetusta, ja tältä ajalta on peräisin noin 13 000 Tiron merkkiä sisältävä luettelo, joka on tärkein lähde tämän järjestelmän nykyisen tuntemuksen kannalta.[9]
Latinan pikakirjoituksen käyttö näyttää kuitenkin loppuneen 1070-luvun paikkeilla.[9]
[muokkaa] Nykyhistoria
Pikakirjoitusjärjestelmien kehittäminen käynnistyi uudestaan Englannissa 1500-luvun lopussa, ja 1800-luvun alusta lähtien pikakirjoitus alkoi levitä laajemmin muuallekin. Uusia järjestelmiä kehitettiin erityisesti Englannissa, Ranskassa ja Saksassa. Muualla käytettiin varsinkin aluksi näiden kolmen maan järjestelmien muunnoksia, mutta myöhemmin myös itsenäisempiä järjestelmiä.[10]
Uuden ajan ensimmäisen pikakirjoitusjärjestelmän julkaisi englantilainen Timothe Bright vuonna 1588. Järjestelmä sisälsi noin 500 merkkiä yksittäisille sanoille. Se oli kuitenkin hankalasti opittavissa, koska merkit oli opeteltava ulkoa kukin erikseen. Mikäli tietylle sanalle ei ole omaa merkkiä, se piti kirjoittaa sanan synonyymin ja alkukirjaimen avulla.[11]
Samoihin aikoihin englantilainen Peter Bales kehitti oman järjestelmänsä. Ei tiedetä varmasti, kumpaa kehitettiin tai käytettiin aikaisemmin, mutta Bales julkaisi omansa vuonna 1590, kaksi vuotta Brightin jälkeen.[12]
John Willisin vuonna 1602 julkaisema järjestelmä oli edeltäjiään selvästi helpommin opittava. Se sisälsi aakkoston, jonka avulla sanoja voitiin kirjoittaa, eikä tarvinnut opetella tuhansia erillisiä merkkejä.[13]
Seuraavaksi järjestelmiä julkaisivat mm. Edmond Willis 1618, Thomas Shelton 1626 ja Theophilus Metcalfe 1633.[14] Samuel Pepys kirjoitti Sheltonin järjestelmällä kuuluisat päiväkirjansa.[15] Sheltonin järjestelmä levisi myös Ruotsiin, kun Johan Swan oli sovittanut sen ruotsin kielelle 1660-luvulla ja käytti sitä työskennellessään Ruotsin valtaneuvostossa. Swan ei kuitenkaan levittänyt pikakirjoitustaitoa, ja järjestelmä unohtui hänen jälkeensä.[16][17]
John Byrom kehitti 1720-luvulla järjestelmän, joka loi pohjan nykyaikaisten geometristen järjestelmien kehittämiselle.[18][19]
Useimmat 1600- ja 1700-luvun järjestelmät olivat lyhytikäisiä, mutta Samuel Taylorin vuonna 1786 julkaisema järjestelmä säilyi käytössä noin sata vuotta.[20] Siitä tehtiin myös muunnoksia useille muille kielille, mm. espanjalle, portugalille, italialle ja ruotsille.[21]
Ranskassa pikakirjoitukselle tuli tarvetta suuren vallankumouksen jälkeen, kun parlamentaarinen elämä virisi.[22] Järjestelmiä julkaisivat muun muassa Louis Félix Conen de Prépéan, Aimé Paris, Louis Prosper Guénin, Hippolyte Prévost, Albert Delaunay ja Émile Duployé. 1900-luvulla suosituimmiksi jäivät Prévost-Delaunay ja Duployé.[23]
Saksalainen Franz Xaver Gabelsberger kehitti 1800-luvun alussa järjestelmän, josta tuli erittäin suosittu, ja joka sovitettiin myös useille muille eurooppalaisille kielille.[24] Useimmista aikaisemmista järjestelmistä poiketen kyseessä oli ns. kursiivinen järjestelmä: sen merkit koostuivat tavallisen kaunokirjoituksen kirjainten muodoista, ja ne liitetään sulavasti toisiinsa yhtenäisellä viivalla.
Saksassa kehitettiin muitakin järjestelmiä, mm. Stolze, Stolze-Schrey ja Arends, ja käytössä oli useita näistä rinnakkain. 1900-luvun alussa haluttiin päästä yhtenäiseen järjestelmään, mutta eri koulukuntien oli vaikea päästä yhteisymmärrykseen, kunnes vuonna 1924 saatiin sovituksi Saksan yhtenäisjärjestelmä, joka oli Gabelsbergerin ja Stolze-Schreyn välimuoto.[25][26]
Englanninkielisistä järjestelmistä merkittävimmiksi tulivat Isaac Pitmanin (1837) sekä John Greggin (1888) järjestelmät. Greggin järjestelmästä tuli suosittu erityisesti Yhdysvalloissa. James Hillin vuonna 1968 julkaisema Teeline-järjestelmä on noussut suosituksi Britanniassa.
[muokkaa] Pikakirjoitus Suomessa
-
Katso myös: Suomenkielinen pikakirjoitus
Suomessa alettiin käyttää pikakirjoitusta 1860-luvulla, tosin aluksi vain ruotsin kielellä. Suomen senaatti lähetti vuonna 1861 kolme miestä Saksaan oppimaan pikakirjoitusta, jotta Suomenkin valtiopäivillä saataisiin puheet kirjoitettua pikakirjoituksella muistiin. Miehet perehtyivät saksalaiseen Gabelsbergerin järjestelmään, ja Suomeen palattuaan J. E. Svan alkoi kouluttaa lisää pikakirjoittajia.[27]
Suomen kielelle kehitettiin 1870-luvulla kaksi järjestelmää: Neovius-Nevanlinnan ja Wilhelm Fabritiuksen järjestelmät. Fabritiuksen järjestelmän käyttö oli vähäistä, ja Neovius-Nevanlinnan järjestelmä jäi pian ainoana käyttöön.[28] Sitä on käytetty erityisesti valtiopäivillä istuntojen puheenvuorojen kirjaamiseen.
Vuonna 1872 perustettiin Suomen pikakirjoittajayhdistys, joka on edelleen toiminnassa ja muun muassa julkaisee Pikakirjoituslehteä.[29]
[muokkaa] Pikakirjoituksen käyttö
Pikakirjoitusta on käytetty jo varhain julkisten puheiden ja saarnojen muistiinmerkitsemiseen, ja parlamenttien ja oikeusistuinten istuntoja on tallennettu pikakirjoituksella.[30] Myös liike-elämä on ollut merkittävä pikakirjoittajien työllistäjä,[31] mutta teknisten välineiden kehittymisen ja sihteerien määrän vähenemisen myötä pikakirjoituksen käyttö on vähentynyt selvästi.
[muokkaa] Pikakirjoitusnopeudet
Kirjoitusnopeuksia mitataan yleensä tavuina minuutissa. Kansainvälisen pikakirjoitusjärjestön Interstenon kilpailuissa nopeimmat kirjoittajat ovat 2000-luvulla kirjoittaneet noin 350–500 tavua minuutissa.[32] Paras suomalaistulos kautta aikojen on Veikko Sorsalla, joka saavutti vuonna 1969 tuloksen 525 tavua minuutissa eli noin 3,5 sanaa sekunnissa.[33] Normaali puhenopeus on noin 200–300 tavua minuutissa.
[muokkaa] Pikakirjoitusjärjestelmien luokittelu
Pikakirjoitusjärjestelmät voidaan jakaa geometrisiin ja kursiivisiin järjestelmiin. Geometrisissa järjestelmissä merkkeinä on suoria viivoja, ympyränkaaria ja pisteitä. Merkit ovat mahdollisimman lyhyitä ja saman sanan sisältämät peräkkäiset merkit yhdistetään toisiinsa ilman sideviivoja. Tällöin merkkien välille voi kuitenkin tulla kulmia, jotka hankaloittavat kirjoittamista. Muun muassa englantilainen Pitmanin järjestelmä ja ranskalainen Duployén järjestelmä ovat geometrisia.[34]
Kursiivisissa järjestelmissä merkkien kirjoittaminen ja niiden liittäminen toisiinsa on pyritty saamaan mahdollisimman sulavaksi ja nopeaksi. Suurin osa merkeistä on samansuuntaisia, ja ne yhdistetään tavallisesti ilman teräviä kulmia. Kursiivisia järjestelmiä ovat muun muassa Saksan yhtenäisjärjestelmä, suomalainen Neovius-Nevanlinnan järjestelmä ja ruotsalainen Melinin järjestelmä. Yhdysvalloissa suosittua Greggin järjestelmää pidetään geometristen ja kursiivisten järjestelmien välimuotona.[34]
Kursiiviset järjestelmät eroavat keskenään muun muassa vokaalien merkitsemisen osalta, ja niitä luokitellaan vokaalin kirjoittaviin ja vokaalin osoittaviin järjestelmiin. Esimerkiksi Melinin järjestelmä on vokaalin kirjoittava järjestelmä. Siinä vokaalit kirjoitetaan aina niiden omilla merkeillä.[35] Saksalaisista järjestelmistä merkittävimmät ovat pääosin vokaalin osoittavia, samoin kuin Neovius-Nevanlinnan järjestelmä. Niissä konsonanttien merkkejä vahventamalla tai niiden välistä etäisyyttä tai pystysuuntaista sijaintia vaihtelemalla voidaan ilmaista väliin tuleva vokaali.[36]
[muokkaa] Konepikakirjoitus
Perinteisen käsipikakirjoituksen lisäksi tekstiä voidaan kirjoittaa pikakirjoituskoneilla, joissa kukin sormi hallitsee samanaikaisesti yhtä tai kahta näppäintä. Kirjaimet tulevat viivastolle aina samaan paikkaan riviä, joten tarvitaan erityinen lyhentämisjärjestelmä. Konemalleja on useita, ja erään näppäimistö muistuttaa jopa pianon koskettimia.
Nykyään konepikakirjoitus voidaan tulkita nk. CAT-järjestelmällä eli tietokoneavusteisella käännöksellä. Se on mahdollistanut puheiden tosiaikaisen tulkitsemisen, mitä käytetään muun muassa television tekstityksessä kuulovammaisille. Suomen kielelle ei ole kuitenkaan kehitetty konepikakirjoitusjärjestelmiä.
[muokkaa] Lähteet
- Butler, E. H.: The Story of British Shorthand. Lontoo: Sir Isaac Pitman & Sons, Ltd., 1951.
- Glatte, H.: Shorthand Systems of the World. New York: Philosophical Library, Inc., 1959.
- Johnen, Christian: Allgemeine Geschichte der Kurzschrift. 4. painos. Berliini: H. Apitz, 1940.
- Melin, Olof Werling: Stenografiens historia. 1. osa. Tukholma: Nordiska Bokhandeln, 1927.
- Melin, Olof Werling: Stenografiens historia. 2. osa. Tukholma: Nordiska Bokhandeln, 1929.
[muokkaa] Viitteet
- ↑ Melin 1927, s. 17–20
- ↑ Melin 1927, s. 22
- ↑ Melin 1927, s. 23
- ↑ Melin 1927, s. 25
- ↑ Melin 1927, s. 26–27
- ↑ 6,0 6,1 Latvamaa, Esko: Euroopan vanhimpien pikakirjoitusjärjestelmien historiaa, osa I. Pikakirjoituslehti, 2003, nro 1, s. 8–10.
- ↑ Butler, s. 3
- ↑ Melin 1927, s. 28
- ↑ 9,0 9,1 Latvamaa, Esko: Euroopan vanhimpien pikakirjoitusjärjestelmien historiaa, osa II. Pikakirjoituslehti, 2003, nro 2, s. 6–7.
- ↑ Johnen, s. 219
- ↑ Butler, s. 9–10
- ↑ Butler, s. 14–16
- ↑ Butler, s. 19
- ↑ Butler, s. 25–29
- ↑ Butler, s. 26
- ↑ Glatte, s. 19
- ↑ Melin 1929, s. 300–301
- ↑ Butler, s. 48
- ↑ Melin 1927, s. 127
- ↑ Glatte, s. 21
- ↑ Glatte, s. 23
- ↑ Melin 1927, s. 452
- ↑ Johnen, s. 68
- ↑ Glatte, s. 30–31
- ↑ Melin 1929, s. 261–271
- ↑ Latvamaa, Esko: Saksan siirtyminen yhtenäisjärjestelmään Viitattu 29.6.2008.
- ↑ Melin 1929, s. 495–496
- ↑ Kallioniemi, Kaarlo: Pikakirjoituksen alkeet, s. 7. Helsinki: Otava, 1926.
- ↑ Suomen Pikakirjoittajayhdistys Viitattu 12.10.2008.
- ↑ Johnen, s. 7
- ↑ Johnen, s. 7
- ↑ Interstenon nopeuskilpailujen tulokset Rooma 2003, Wien 2005, Praha 2007.
- ↑ Sorsa, Veikko: Suomen nopeimmat pikakirjoittajat kautta aikojen Viitattu 13.10.2008.
- ↑ 34,0 34,1 Johnen, s. 8
- ↑ Ekman, Ernst L.: Olof Werling Melin, s. 151. Tukholma: C E Writzes bokförlag, 1971.
- ↑ Johnen, s. 79
