Gabelsbergerin järjestelmä

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Esimerkki Gabelsbergerin järjestelmällä kirjoitetusta tekstistä

Gabelsbergerin järjestelmä on saksalaisen Franz Xaver Gabelsbergerin 1800-luvun alkupuolella kehittämä pikakirjoitusjärjestelmä, joka oli suosittu saksankielisissä maissa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Gabelsbergerin järjestelmästä tehtiin muunnoksia myös useille muille eurooppalaisille kielille, ja muun muassa Lars Neovius-Nevanlinnan laatima suomenkielinen pikakirjoitusjärjestelmä perustuu siihen.

Järjestelmän rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gabelsbergerin järjestelmässä kullekin konsonantille ja useille konsonanttiyhdistelmille on oma merkkinsä. Merkit perustuvat tavallisten kaunokirjoituskirjainten muotoihin ja ovat oikealle kallellaan. Vokaalit kuvataan tavallisesti eri tavoin konsonanttimerkkien avulla, siten että sekä konsonantti- että vokaalimerkki saadaan yhdellä kynänvedolla. Erilaisia merkitsemistapoja on useita: konsonanttimerkkiä voidaan alentaa, ylentää, vahventaa, pidentää, pyöristää tai jyrkentää, tai peräkkäisten konsonanttien etäisyyttä voidaan pidentää.[1] Vokaaleille on myös omat merkkinsä, joita käytetään tavallisesti vokaalilla alkavien sanojen alussa.

Järjestelmän kehitysvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gabelsberger aloitti järjestelmän kehittämisen vuonna 1817 toimiessaan virkamiehenä Münchenissä. Vuonna 1819 hän toimi yhdessä ensimmäisen oppilaansa kanssa pikakirjoittajana Baijerin maapäivillä, mutta pikakirjoittaminen ei kuitenkaan onnistunut vielä tuolloisella järjestelmällä tyydyttävästi.[2] Gabelsberger jatkoi järjestelmän kehittämistä: vuonna 1823 kirjainmerkit olivat lopullisessa muodossaan ja vuonna 1826 koko järjestelmä siinä muodossa, jossa Gabelsberger julkaisi sen vuonna 1834 nimellä Anleitung zur deutschen Redezeichenkunst oder Stenographie.[3] Kirjassa oli yli 500 sivua, ja sitä on pidetty kaikkien aikojen suurimpana ja kattavimpana pikakirjoituksen oppikirjana.[4] Tämän jälkeen Gabelsberger jatkoi edelleen lyhennysopin kehittämistä. Oppikirjan toinen laitos julkaistiin vuonna 1850, vuosi Gabelsbergerin kuoleman jälkeen.[3]

Kolme koulukuntaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gabelsbergerin kuoleman jälkeen järjestelmän kehittäminen hajaantui, ja muodostui kolme erillistä koulukuntaa: Münchenin, Dresdenin ja Wienin koulukunnat. Eri koulukuntien välillä alkoi tulla eroja sanojen kirjoitustavoissa. Erojen vähentämiseksi Münchenin pikakirjoitusyhdistys järjesti elokuussa 1852 kokouksen, johon kutsuttiin eri yhdistysten jäseniä. Saatiin aikaan niin sanottu Münchenin päätös (Münchener Beschlüsse), jossa päätettiin joistakin yksittäisten sanojen kirjoitustavoista ja vokaalien merkitsemisestä.[5]

Münchenin päätös ei kuitenkaan johtanut toivottuun suuntaan, vaan kirjoitustapasekaannukset päin vastoin lisääntyivät. Vuonna 1857 saatiin aikaan niin sanottu Dresdenin päätös (Dresdener Beschlüsse), joka muodosti perustan Gabelsbergerin järjestelmälle vuosiksi 1857–1902.[6]

Vuonna 1902 saatiin aikaan uusi järjestelmäasiakirja, joka toi järjestelmään kaksi eritasoista versiota: liikepikakirjoitus (Verkehrsschrift) ja puhepikakirjoitus (Redeschrift).[7]

Suosio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gabelsbergerin järjestelmä oli 1900-luvun alussa Saksan suosituin pikakirjoitusjärjestelmä: Gabelsbergerin koulukunnassa oli noin 2000 pikakirjoitusyhdistystä, joissa oli yhteensä noin 100 000 jäsentä.[8] Järjestelmän käyttö hiipui, kun Saksassa siirryttiin käyttämään uutta yhtenäisjärjestelmää 1920-luvulta lähtien.

Sovitukset muille kielille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gabelsbergerin järjestelmästä tehtiin sovituksia yli kolmellekymmenelle kielelle.[9] Suomessa on ollut käytössä J. E. Svanin ja August Fabritiuksen kehittämä ruotsinkielinen järjestelmä ja Lars Neovius-Nevanlinnan kehittämä suomenkielinen järjestelmä.[10]

Kieli Laatijat
albania Georg Benussi 1926[11]
armenia Athanasius Tiroyan 1888[12]
bulgaria Anton Bezenšek 1879[13]
englanti

Alexander Puschkin 1854,[14] G. Leutritz 1854,[15] Alfred Geiger 1860,[15] O. M. Tennison 1873,[16] Charles Mayr 1882,[16][17] Heinrich Richter 1888,[16] W. H. Barlow 1894,[18] A. Rasmussen ja C. Christiansen 1897,[18] Lippman 1900,[19] Minna Heß 1907,[19] C. Christiansen 1907, 1910,[20] Grund ja Compter 1910,[19] Ahnert 1913[19]

esperanto

G. Christoffel 1907,[21][22] Albert Schramm 1910[21][23]

espanja

Juan Neumeier 1874,[24][25] Heinrich Krieg 1890,[26] Curt Grossmann 1908,[27] Luis Benevolo 1912[28][29]

heprea

Max Grünbaum 1866,[12] Larfeld 1877[12]

hollanti

J. B. Rietstap 1869,[30] Josef Schwab 1891[30][31]

islanti Jacobsson 1916[32]
italia

Anton von Leinner 1858,[12] Heinrich Noë 1860[33]

kiina Glock 1914[34]
kreikka Josef Mindler 1843[35][36]
kroatia

Franjo Magdić 1864,[37] Anton Bezenšek 1876[38]

latina

F. X. Kohl 1861,[39] Josef Plaseller 1868,[39][40] A. Biel 1890[24]

norja Johan Henrik Cappelen 1867[41][42]
persia H. Jantsch 1865[12]
portugali

O. Niemeyer 1868,[43] A. Pfeil 1892,[44] A. L. Elpel 1896[45]

puola

Lubin Olewiński 1864,[46] Felicjan Jackowski 1868,[46][47] Józef Poliński 1861[46]

Kieli Laatijat
ranska

Karl Engelhard 1854,[48] L. S. 1858,[48] Alfred Geiger 1860,[48] Alexander Puschkin 1863,[49] Max Grünbaum 1873,[50] E. Halter 1877,[50] Heinrich Krieg 1880,[51] Johann Rausser 1885,[51][52] P. Hombourger 1888,[53] Heinrich Noë 1899,[53] Corinna Benevolo 1906,[53] Karl Sucher 1900,[53] A. Signoret 1907,[54] Carl Hjort 1906[55]

romania

Dimitrie Racuciu 1864/1865[55][56] Dimitrie Stoenescu,[57][56] Bausek 1877,[57] E. Kohn 1905[14]

ruotsi

Andreas Huber 1855,[41] J. A. Petre 1860,[58][59] J. E. Svan 1862,[58][60] F. E. Richter 1894[61][62]

ruteeni

Jaworski 1871,[63] Józef Poliński 1891[63]

serbia

Jovan Milovanović 1872,[13] Anton Bezenšek 1876[13]

slovakki Emil Černý 1868[46]
sloveeni

Franc Hafner 1865,[38][64] Anton Bezenšek 1876,[38] Franjo Magdić 1892, [65] Franc Novak 1900[65]

suomi

Lars Neovius 1876,[66][67] F. E. Richter 1894[68]

tanska David Dessau 1853,[69][70]
tšekki

Ignaz Jacob Heger 1844/1849,[71] komitea 1862/1863[72][73]

turkki Max Grünbaum 1877[74]
unkari

Ludwig Gaszner 1860,[68][75] Iván Markovits 1863[76]

venäjä

Ignaz Jacob Heger 1849,[77][78] Hänel 1863,[78] Tornau ja Zeibig 1863,[78] Pavel Olchin 1864,[79] Šercl 1866,[79] Ustinow 1881,[79] Kriwoš 1893,[79] Anton Bezenšek 1907,[79] Kramer 1909,[79] Emil Černý 1912[79]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bonnet, Rudolf: Männer der Kurzschrift. Darmstadt: Winklers Verlag, 1935. (saksaksi)
  • David, Fritz: Ausführliche Zeittafeln zur Geschichte der Stenographie. Wilhelm Reuters Stenographie-Verlag, 1922. (saksaksi)
  • Dowerg, Rudolf: Entwicklungsgeschichte des Gabelsbergerschen Systems. Heckners Verlag, 1915.
  • Heck, K.: Geschichte der Schule Gabelsberger, osa 1. Hecknersche Druckerei, 1901.
  • Heck, K.: Geschichte der Schule Gabelsberger, osa 2. Hecknersche Druckerei, 1902.
  • Johnen, Christian: Allgemeine Geschichte der Kurzschrift. 4. painos. Berliini: H. Apitz, 1940. (saksaksi)
  • Krumbein, Eduard: Entwicklungsgeschichte der Schule Gabelsberger's. Dresden: Wilhelm Reuter's Stenographie-Verlag, 1901.
  • Melin, Olof Werling: Stenografiens historia. 2. osa. Tukholma: Nordiska Bokhandeln, 1929.
  • Moser, Franz; Erbach, Karl: Lebendige Kurzschriftgeschichte. 7. painos. Darmstadt: Winklers Verlag, 1969.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Moser & Erbach, s. 63
  2. Johnen, s. 81
  3. a b Johnen, s. 82
  4. Melin, s. 61
  5. Johnen, s. 88–89
  6. Johnen, s. 89
  7. Johnen, s. 93
  8. Melin, s. 288
  9. Dowerg, s. V, 358–436
  10. Dowerg, s. 382–385
  11. Johnen, s. 247.
  12. a b c d e Dowerg, s. 393
  13. a b c Dowerg, s. 368
  14. a b Dowerg, s. 422
  15. a b Dowerg, s. 423
  16. a b c Dowerg, s. 424
  17. Krumbein, s. 194
  18. a b Dowerg, s. 429
  19. a b c d David, s. 65.
  20. Dowerg, s. 430
  21. a b Johnen, s. 267.
  22. Staatsbibliothek zu Berlin Viitattu 13.2.2011.
  23. Bonnet, s. 181.
  24. a b Dowerg, s. 401
  25. Johnen, s. 227
  26. Dowerg, s. 402
  27. Dowerg, s. 405
  28. Dowerg, s. 407
  29. Johnen, s. 228
  30. a b Dowerg, s. 431
  31. Heck 1902, s. 129.
  32. Johnen, s. 245.
  33. Dowerg, s. 394
  34. David, s. 73.
  35. Dowerg, s. 358
  36. Johnen, s. 246–247
  37. Dowerg, s. 364–365
  38. a b c Dowerg, s. 366
  39. a b Dowerg, s. 398
  40. Johnen, Christian: Plaseller, Josef. Teoksessa Allgemeine Deutsche Biographie, osa 53, s. 73–74. Leipzig: Duncker & Humblot, 1907. Artikkelin verkkoversio (saksaksi)
  41. a b Dowerg, s. 381
  42. Melin, s. 443–444
  43. Dowerg, s. 408
  44. Dowerg, s. 409
  45. Dowerg, s. 410
  46. a b c d Dowerg, s. 369
  47. Johnen, s. 248
  48. a b c Dowerg, s. 411
  49. Dowerg, s. 412
  50. a b Dowerg, s. 413
  51. a b Dowerg, s. 414
  52. Heck 1902, s. 128.
  53. a b c d Dowerg, s. 418
  54. Dowerg, s. 419
  55. a b Dowerg, s. 420
  56. a b Heck 1901, s. 92.
  57. a b Dowerg, s. 421
  58. a b Dowerg, s. 382
  59. Melin, s. 335
  60. Melin, s. 495, 498
  61. Dowerg, s. 384
  62. Melin, s. 505
  63. a b Dowerg, s. 372.
  64. Melin 1929, s. 529
  65. a b Dowerg, s. 367
  66. Dowerg, s. 385
  67. Melin, s. 501
  68. a b Dowerg, s. 387
  69. Melin, s. 468
  70. Dowerg, s. 375
  71. Dowerg, s. 358, 86
  72. Dowerg, s. 361
  73. Melin 1929, s. 511
  74. Dowerg, s. 392
  75. Heck 1901, s. 92
  76. Johnen, Christian: Markovits, Iván. Teoksessa Allgemeine Deutsche Biographie, osa 52, s. 211–212. Leipzig: Duncker & Humblot, 1906. Artikkelin verkkoversio (saksaksi)
  77. Bonnet, s. 77
  78. a b c Dowerg, s. 373
  79. a b c d e f g Dowerg, s. 374