Sheltonin järjestelmä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ote Sheltonin järjestelmällä kirjoitetusta Samuel Pepysin päiväkirjasta. Osa sanoista on kirjoitettu tavallisella kirjoituksella.

Sheltonin järjestelmä on englantilaisen Thomas Sheltonin 1600-luvulla julkaisema pikakirjoitusjärjestelmä. Järjestelmä on tullut tunnetuksi siitä, että Samuel Pepys kirjoitti sillä kuuluisat päiväkirjansa.[1]

Shelton julkaisi kehittämänsä pikakirjoitusjärjestelmän vuoden 1626 paikkeilla teoksessa Shortwriting, the most exact method.[2] Uusia painoksia julkaistiin vuosina 1630 ja 1636, ja vuonna 1638 Shelton julkaisi järjestelmästään parannetun version nimellä Tachygraphy.[3]

Järjestelmä levisi myös muihin maihin: siitä tehtiin muunnoksia muun muassa ruotsille (Swan 1662 ja Rålamb 1690), hollannille (Reyner 1673), saksalle (Ramsay 1678) ja ranskalle (Ramsay 1681).[4][5]

Järjestelmän rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sheltonin järjestelmän merkit yksittäisille kirjaimille
Esimerkkejä vokaalien merkitsemisestä

Sheltonin järjestelmä pohjautuu Edmond Willisin vuonna 1618 julkaisemaan järjestelmään: 13 kirjaimella (b, d, g, k, l, m, n, p, q, r, v, y, z) on sama merkki kuin Willisillä ja yksittäisten vokaalien kuvaustapa on samoin lainattu suoraan Willisiltä.[6] Sanan alussa oleva vokaali merkitään sen omalla merkillä, sanan keskellä olevat vokaalit ilmaistaan seuraavan konsonantin sijainnilla, ja sanan lopussa oleva vokaali merkitään lisäämällä piste tiettyyn suuntaan edeltävästä konsonantista.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Butler, E. H.: The Story of British Shorthand. Lontoo: Sir Isaac Pitman & Sons, Ltd., 1951.
  • Johnen, Christian: Allgemeine Geschichte der Kurzschrift. 4. painos. Berliini: H. Apitz, 1940.
  • Melin, Olof Werling: Stenografiens historia. 1. osa. Tukholma: Nordiska Bokhandeln, 1927.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Butler, s. 26
  2. Tarkka julkaisuajankohta ei ole tiedossa. Butler, s. 26
  3. Melin, s. 87–88
  4. Melin, s. 94 ja 343
  5. Johnen s. 70
  6. Melin, s. 87–89
  7. Melin, s. 89