Pitmanin järjestelmä

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pitmanin järjestelmä
Pitmanin järjestelmällä kirjoitettua tekstiä
Pitmanin järjestelmällä kirjoitettua tekstiä
Tyyppi geometrinen pikakirjoitusjärjestelmä[1]
Kieli englanti
Luoja Isaac Pitman
Ajanjakso 1837–

Pitmanin järjestelmä on englantilaisen Isaac Pitmanin 1800-luvulla kehittämä pikakirjoitusjärjestelmä, josta tuli suosituin englannin kielen pikakirjoitusjärjestelmä.[2] Myöhemmin Greggin järjestelmä tuli suositummaksi Yhdysvalloissa, mutta Britanniassa Pitmanin järjestelmän asema säilyi vahvana 1900-luvullakin.[1]

Aikaisempien englantilaisten järjestelmien tapaan Pitmanin järjestelmän merkit ovat yksinkertaisia geometrisia muotoja: kaaria ja suoria viivoja. Vokaalit merkitään pisteillä tai pienillä väkäsillä konsonanttimerkkien ympärille. Aikaisemmista järjestelmistä poikkeavaa oli kirjoituksen pohjautuminen johdonmukaisesti sanojen ääntämistapaan eikä kirjoitusasuun, sekä vahvennuksen käyttö muuten samanlaisten merkkien erottamiseen.[3][4]

Järjestelmän rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitmanin järjestelmän konsonanttimerkit

Järjestelmässä sanat kirjoitetaan ääntämisen mukaisesti. Konsonanteille on omat merkkinsä, jotka ovat erisuuntaisia suoria viivoja tai kaaria. Teräskärkiset mustekynät olivat yleistyneet Englannissa hiukan aikaisemmin, ja ne mahdollistivat vahvennuksen käytön merkkien erottamisessa: samalla viivalla on kaksi eri merkitystä riippuen siitä, vedetäänkö viiva kevyesti vai kovempaa painaen. Pitman sai merkistöönsä kaksinkertaisen määrän konsonanttimerkkejä.[3] Yksittäisen sanan konsonantit liitetään toisiinsa yhtenäiseksi viivaksi, ja vokaalit merkitään pienillä pisteillä, viivoilla tai erilaisilla väkäsillä konsonanttimerkkien viereen. Nopeasti kirjoitettaessa voidaan erilliset vokaalimerkit jättää pois ja osoittaa sanan ensimmäinen vokaali konsonanttimerkin pystysuuntaisella sijainnilla.

Yleisille sananpäätteille, esim. -tor, -ture, -ly, -ally, -ment, on lyhyitä merkitsemistapoja, samoin yleisimmille englannin kielen sanoille.[5] Järjestelmässä on kaksi eri astetta eri käyttötarkoituksiin, liikepikakirjoituksen aste (corresponding style) ja puhekirjoituksen aste (reporting style). Liike-elämän käytössä tarvitaan helposti opittavaa ja varmasti luettavissa olevaa järjestelmää, mutta nopeusvaatimukset eivät ole niin suuria. Puhekirjoitusta varten on enemmän lyhenteitä.[6] Näiden kahden asteen lisäksi oli vielä opetuskäyttöön tarkoitettu esiaste (learners style).[3] Järjestelmän myöhemmissä versiossa ei ollut enää selviä rajoja eri asteiden välillä, vaan siirtyminen on mahdollista tehdä vähitellen.[7]

Järjestelmän leviäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ajankohdan suosiollisuus, Pitmanin ja hänen sukulaistensa ja ystäviensä työpanos sekä halvat oppikirjat vaikuttivat siihen, että järjestelmä saavutti 20 vuodessa ylivertaisen aseman muihin englanninkielisiin järjestelmiin nähden. Pitman omistautui vuodesta 1840 lähtien järjestelmänsä markkinointiin ja opettamiseen.[8] Hänen veljensä Benn ja Henry kiersivät innokkaasti ympäri Englantia 1800-luvun puolivälissä pitämässä pikakirjoitusoppitunteja ja -näytöksiä.[9][10] Pitmanin järjestelmä oli ensimmäinen laajaa julkisuutta saanut pikakirjoitusjärjestelmä Englannissa. Aikaisemmat Gurneyn ja Taylorin järjestelmät olivat saaneet mainetta ja kannattajia, mutta eivät vastaavaa julkisuutta.[9] Vuodesta 1842 Pitman julkaisi Phonographic Journal -nimistä lehteä, joka oli ensimmäinen säännöllisesti ilmestyvä pikakirjoituslehti. Myöhemmin sitä julkaistiin nimillä Phonetic Journal ja Pitmans Journal.[8]

Järjestelmä levisi myös muun muassa Yhdysvaltoihin, Australiaan, Etelä-Afrikkaan ja Brittiläiseen Intiaan.[11][12] Järjestelmästä tehtiin sovituksia muillekin kielille, ja ne levisivät ainakin Hollantiin, Italiaan, Etelä-Amerikkaan ja Japaniin.[8]

Pitmanin järjestelmä Yhdysvalloissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitmanin järjestelmällä ei ollut tekijänoikeussuojaa Yhdysvalloissa, ja eri henkilöt julkaisivat järjestelmästä oppikirjoja jo 1840-luvulla. Vuonna 1853 Benn Pitman muutti Yhdysvaltoihin ja alkoi opettaa järjestelmää ja julkaista oppikirjoja. Merkittäviä olivat myös Andrew J. Grahamin ja James Munsonin julkaisemat versiot. Näiden kolmen version lisäksi oli runsaasti muitakin, joista osa muistutti hyvin paljon alkuperäistä järjestelmää, osa erosi enemmän.[13]

Pitmanin järjestelmällä oli hallitseva asema Yhdysvalloissa 1800-luvun lopussa, mutta käyttäjäkunta oli hajaantunut useiden eri järjestelmäversioiden kesken. Ammattipikakirjoittajat yrittivät saada aikaan yhtenäistä järjestelmää, mutta eivät siinä onnistuneet.[14] 1890-luvulla Pitmanin kilpailijaksi tuli Greggin järjestelmä, jonka suosio kasvoi Yhdysvalloissa nopeasti 1900-luvun alussa.[15]

Järjestelmän versiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitman julkaisi järjestelmänsä ensimmäisen kerran vuonna 1837 nimellä Stenographic Sound-Hand. Toinen painos vuonna 1840 oli nimeltään Phonography, ja myöhemmin järjestelmä tunnettiin nimellä Pitman's Shorthand.[16] Pitman teki järjestelmään jatkuvasti pieniä parannuksia ja julkaisi oppikirjasta uusia versioita.[17]

1900-luvulla järjestelmästä julkaistiin muun muassa versiot Pitman New Era vuonna 1923 ja Pitman 2000 vuonna 1975.[5] Jälkimmäisessä järjestelmää on yksinkertaistettu oppimisen helpottamiseksi, mutta samalla järjestelmällä saavutettava maksimikirjoitusnopeus on laskenut.[18]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Butler, E. H.: The Story of British Shorthand. Lontoo: Sir Isaac Pitman & Sons, Ltd., 1951.
  • Cowan, Leslie: John Robert Gregg. Pre-Raphaelite Press, 1984.
  • Johnen, Christian: Allgemeine Geschichte der Kurzschrift. 4. painos. Berliini: H. Apitz, 1940. (saksaksi)
  • MacMahon, Michael K. C.: Shorthand. Teoksessa Encyclopedia of language and linguistics, vol. 7. Pergamon Press, 1994.
  • Melin, Olof Werling: Stenografiens historia, 1. osa. Tukholma: Nordiska Bokhandeln, 1927. (ruotsiksi)
  • Melin, Olof Werling: Stenografiens historia, 2. osa. Tukholma: Nordiska Bokhandeln, 1929. (ruotsiksi)
  • Pitman, Isaac: Pitman's Shorthand Instructor. Sir Isaac Pitman & Sons, 1913.
  • Pitman, Benn: Sir Isaac Pitman. His Life and Labors. , 1902.
  • Räty, Unto: Pikakirjoituksen historia. Englantilainen pikakirjoitus. Pikakirjoituslehti, 1976, nro 4.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b MacMahon, s. 3877.
  2. Melin 1927, s. 231.
  3. a b c Johnen, s. 52.
  4. Melin 1927, s. 227.
  5. a b MacMahon, s. 3879.
  6. Räty, s. 8.
  7. Johnen, s. 53.
  8. a b c Johnen, s. 54.
  9. a b Cowan, s. 12.
  10. Pitman B., s. 79.
  11. Melin 1927, s. 315.
  12. Melin 1929, s. 544.
  13. Melin 1927, s. 315–317.
  14. Melin 1927, s. 319.
  15. Melin 1927, s. 323–324.
  16. Butler, s. 87, 236.
  17. Butler, s. 92–94.
  18. Shorthand Viitattu 14.1.2010.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]