Pahta-ailakki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pahta-ailakki
Silene wahlbergella.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Caryophyllales
Heimo: Kohokkikasvit Caryophyllaceae
Suku: Kohokit Silene
Laji: wahlbergella
Kaksiosainen nimi
Silene wahlbergella
Chowdhuri
Katso myös
 Commons-logo.svg Pahta-ailakki Commonsissa

Pahta-ailakki (Silene wahlbergella, aikaisemmin S. uralensis ssp. apetela, syn. Gastrolychnis apelata, Melandrium apelatum) on arktinen kohokkikasvi. Suomessa laji on rauhoitettu ja erittäin harvinainen tunturikasvi.[1] Laji on Suomessa tunnettu myös nimellä terätön ailakki.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monivuotinen pahta-ailakki kasvaa 5–20 cm korkeaksi. Varsi on jäykkä, haaraton ja etenkin yläosastaan alaspäisesti lyhytkarvainen. Varsilehdet vaihtelevat muodoltaan tasasoukan suikeista kapeansoikeisiin. Alemmat lehdet ovat kaljuja, ylemmät karvaisia. Yksittäinen kukka on aluksi nuokkuva, myöhemmin pysty. Kukan verhiö ja teriö ovat viisilehtisiä. Verhiö on ulkoverhiötön, pullea, vaalea ja mustasuoninen. Terälehdet ovat kynnellisiä ja harmaanpunertavia, ja jäävät verhiötä pienemmiksi. Emiö on viisivartaloinen. Pahta-ailakki kukkii Suomessa heinä-elokuussa. Hedelmä on viisiliuskaisesti aukeava kota, jonka liuskat ovat kaksihalkoisia.[2]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pahta-ailakki on vuoristojen arktinen laji. Fennoskandian alueella laji on kotoperäinen, jossa sitä tavataan Skandeilla kahdella erillisellä alueella. Itäisimmät kasvupaikat ovat Petsamon Kalastajasaarennossa. Suomessa pahta-ailakki kasvaa vain Luoteis-Enontekiöllä, muun muassa Mallan luonnonpuistossa ja Saanan luonnonsuojelualueella.[3]

Pahta-ailakin läheinen sukulaislaji S. uralensis on levinnyt hyvin laajalle Venäjän tundralle ja Pohjois-Amerikan pohjoisosiin sekä joillekin vuoristoalueille kuten Uralille. Pahta-ailakki luokiteltiin aikaisemmin tämän lajin alaroduksi.[3][4]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pahta-ailakkia tavataan Suomessa tunturien kalliopahdoilla, jyrkänteiden penkereillä ja niiden juurella, lapinvuokkokankailla ja tunturiniityillä. Joskus lajia tavataan myös tunturikoivikon yläosista ja rannoilla. Pahta-ailakki kasvaa usein yksittäin tai muutaman yksilön ryhminä. Kasvustot ovat ala- ja keskipaljakalla, korkeimmillaan 900 metrissä. Laji on kalkinsuosija. Pahta-ailakkia uhkaavat Suomessa lähinnä laiton keräily ja kasvupaikkojen kuluminen retkeilyn takia.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Väre, Henry: Pahta-ailakki. Teoksessa Uhanalaiset kasvimme. Toim. Terhi Ryttäri ja Taina Kettunen. Suomen ympäristökeskus, Helsinki 1997, s. 247.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ympäristöministeriö: Luonnonsuojeluasetuksessa rauhoitetut lajit Viittattu 30.8.2012.
  2. Retkeilykasvio 1998, s. 118–119.
  3. a b c Väre 1997, s. 247.
  4. Den virtuella flora: Fjällblära (myös levinneisyyskartat) Viitattu 30.8.2012. (ruotsiksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]