Orionin sumu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Orionin sumu
M42 ja sen vieressä vasemmalla alhaalla pieni M43.
M42 ja sen vieressä vasemmalla alhaalla pieni M43.
Historia
Löytäjä Nicolas-Claude Fabri de Peiresc
Milloin 1610
Muut nimet Messier 42 (M42), NGC 1976
Ominaisuudet
Tyyppi Emissio- ja heijastussumu
Etäisyys 1 500–1 600 valovuotta
Koko 33 valovuotta
Tähtien lukumäärä n. 700
Havaitseminen
Tähdistö Orion
Rektaskensio 5 h 35,4 min
Deklinaatio -5° 27'
Suhteellinen kirkkaus +4,0m

Orionin (suuri) sumu eli Messier 42 on tähtitaivaan kirkkain kaasusumu, ja helposti havaittavissa myös paljain silmin pimeällä taivaalla. Tosin se näyttää paljain silmin tähtimäiseltä. Sen löysi Nicolas-Claude Fabri de Peiresc kaukoputkella vasta vuonna 1610[1] – tosin jo Ptolemaios merkitsi sumun sisällä olevat kirkkaimmat tähdet yhtenä tähtenä luetteloonsa. Johann Cysatus löysi kohteen itsenäisesti vuonna 1611, mutta tämän jälkeen löydöt unohdettiin aina vuoteen 1656 saakka, jolloin Christiaan Huygens löysi sen jälleen. Huygensiä pidettiin pitkään kohteen alkuperäisenä löytäjänä, kuten teki myös Charles Messier, joka lisäsi kohteen luetteloonsa 4. maaliskuuta 1769. Henry Draper valokuvasi sumun ensimmäisenä syvän taivaan kohteena vuonna 1880. Sumu sijaitsee keskellä Orionin "miekkaa" θ Orioniksen kohdalla.

45 kuvasta koottu mosaiikki Orionin sumun keskuksesta, jossa näkyy Trapetsi lähes kuvan keskellä ja lisäksi kymmeniä protoplanetaarisia kiekkoja. Kuva: HST, NASA.

Kaasusumu on merkittävin osa paljon suurempaa kokonaisuutta, johon kuuluvat lisäksi muun muassa Barnardin kaari, Hevosenpääsumun alue, heijastussumu M78 sekä M43, joka on suuren kaasusumun koillisosassa. Yhdessä ne ovat taivaalla yli kymmenen asteen ja todellisuudessa satojen valovuosien laajuisia. Lisäksi 1970-luvulla havaittiin, että näkyvä osa M42:sta on vain paljon suuremman ja tiheämmän ainekasautuman, Orionin molekyylipilven (OMC 1) kirkas pinta, joka näkyy kohtisuoraan Maahan. Orionin suuri kaasusumu on suurimmaksi osaksi itsevalaiseva emissiosumu, ja se saa energiansa sen keskellä olevasta tähtirykelmästä, jota kutsutaan Trapetsiksi. Trapetsista on pienellä kaukoputkella havaittavissa neljä lähekkäistä tähteä, jota usein kutsutaan kirjaimilla A, B, C ja D. Vuosina 18261888 löydettiin vielä tähdet E, F, G ja H, joista viimeksi mainittu on kaksoistähti. A ja B ovat Algol-tyyppisiä pimennysmuuttujia. Sumussa on kaikkiaan noin 700 nuorta tähteä.

Orionin sumu on meitä lähinnä oleva uusien tähtien syntyalue. Eräät tähdistä ovat vain 300 000 vuotta vanhoja. Vuonna 1992 Hubble-avaruusteleskooppi löysi sumusta useita nuoria tähtiä, joiden ympärillä on kaasusta ja pölystä koostuvia protoplanetaarisia kiekkoja. Niistä muodostuu mahdollisesti tulevaisuudessa uusia planeettoja tähtien ympärille. Sumun monimuotoinen, aaltoileva ja repaleinen ulkonäkö on seurausta Trapetsin tähtien ja muiden sumun nuorten tähtien voimakkaan säteilyn aiheuttamasta paineesta. Sama ilmiö on synnyttänyt myös eräänlaisia "häntiä", kun vastasyntyneet tähdet ovat säteilyllään työntäneet niitä ympäröivien kiekkojen materiaalia kauemmas.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]