Ojitus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Valtaojan kaivuuta lapiolla työpalveluna vuonna 1938 Saksassa.
Oja turvesuolla.

Ojitus on ojien kaivamista kostean alueen kuivaamiseksi, joka jaetaan perus- ja paikallisojitukseen. Perusojituksessa laajemman valuma-alueen vesi johdetaan valtaojia myöten järveen tai jokeen. Paikallisojituksessa pellon liiallinen vesimäärä johdetaan valtaojiin ja puroihin.[1]

Paikallisojituksesta vastaa maanomistaja, joka saa tarkoitukseen julkista tukea. Valtaojat kaivaa paikallinen maatalouspiiri kokonaan julkisilla varoilla. Valtaojiin johdetaan myös maan- ja paikallisteiden sekä taajamien katuverkoston sadevesi.

Maataloudessa ojituksen tarkoituksena on kasvualustan ja kantavuuden parantaminen. Suomessa sen päätarkoituksena kuivata pelto mahdollisimman nopeasti kylvökuntoon.[1]

Pelto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paikallisojituksessa pellolle tehdään sarkaojia tai salaojia, joita pitkin vesi kulkeutuu omalla paineella pellon alapäässä olevaan veto-ojaan ja sitä myöten edelleen valtaojaan. Salaojaverkosto koostuu imuojista sekä niitä ydistävistä kokoomaojista, jotka päätyvät erityiseen laskuaukkoon.

Sarkaojat kaivetaan joko lapiolla tai vedetään oja-auralla. Salaojitus suoriteen erityisellä salaojituskoneella. Suuremmat veto- ja valtaojat kaivetaan tavallisesti kaivinkoneella. Peltolohkojen ympärille kaivetut ojat toimivat myös rajaojina, jolloin lohko on helpompi erottaa naapurin pellosta.[1]

Suo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa soiden ojittaminen aloitettiin 1860-luvulla. Soiden ojituksen avulla suomaista yritettiin saada peltoja tai paremmin puuta tuottavaa metsää. Niillä kuviteltiiin myös ehkäistävän hallan vaaraa Runebergin Saarijärven Paavon tapaan. Tosiasiassa soiden ojittaminen lisää hallan yleisyyttä, sillä kuivan turpeen lämpötilaolot ovat paljon äärevämmät kuin märän.[2]

Peltojen ojittamisessa on 1960-luvulta alkaen siirrytty salaojitukseen.

Nykyisin Suomessa luonnontilaisten soiden ojittaminen on vähäistä. Valmiiksi ojitetuilla alueilla tehdään kunnostusojitusta.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Huikari, Olavi: Arktisten metsien kasvun ihme. Helsinki: Terra Cognita, 1998. ISBN 952-5202-21-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c ”Ojitus”, Otavan Iso Tietosanakirja 6, s. palsta 623. Helsinki: Otava, 1967.
  2. Solantie, Reijo: Suomalaiset oman ilmastonsa muokkaajina. s. 240-242 teoksessa Rinne ja muut, (toim). Suomalainen sääkirja etanasta el Ninoon. Otava 1998, ISBN 951-1-15483-4

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]