Muinaisesta lääketieteestä
| Muinaisesta lääketieteestä | |
|---|---|
| Περὶ ἀρχαίης ἰητρικῆς | |
| Alkuperäisteos | |
| Kirjailija | Hippokrates(?) |
| Kieli | muinaiskreikka (klassinen) |
| Genre | lääketiede |
| Julkaistu | n. 400 eaa. |
| Suomennos | |
| Suomentaja | Marke Ahonen |
| Kustantaja | Duodecim |
| Julkaistu | 2021 |
| ISBN | 978-952-360-227-4 |
| Sarja: Corpus Hippocraticum | |
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Muinaisesta lääketieteestä (m.kreik. Περὶ ἀρχαίης ἰητρικῆς, Peri arkhaiēs iētrikēs; lat. De prisca medicina) on Hippokrateen nimiin laitettujen teosten kokoelmaan Corpus Hippocraticumiin kuuluva lääketieteellinen teos, joka pyrkii puolustamaan perinteistä hippokraattista käsitystä lääketieteestä.[1]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Teos Muinaisesta lääketieteestä on perinteisesti luettu Hippokrateen aitojen teosten joukkoon. Tätä näkemystä kannatti erityisesti Émile Littré, joka katsoi, että Muinaisesta lääketieteestä olisi se Hippokrateen teos, johon viitataan Platonin Faidroksessa.[2][3] Nykyisin kuitenkin katsotaan, ettei teoksen kirjoittajaa voida tietää varmuudella. Sisältönsä puolesta Muinaisesta lääketieteestä toisaalta vastustaa monissa muissa hippokraattisen korpuksen teoksissa usein esiintyviä ajatuksia, mutta toisaalta muistuttaa eräitä korpuksen muita teoksia.[1]
Muinaisesta lääketieteestä ajoitetaan noin vuoteen 400 eaa.[1] tai laajemmin ajalle 440–350 eaa.[2] Monet seikat viittaavat siihen, että se olisi kirjoitettu 400-luvun eaa. lopulla. Teos viittaa filosofi Empedokleehen (n. 490–430 eaa.) tavalla, joka antaa ymmärtää, että teksti olisi kirjoitettu pian hänen aktiivisen kautensa jälkeen. Kirjoittajan ajatukset tieteen ja tekniikan etenemisestä ja hyödyistä heijastelevat 400-luvun eaa. lopun ajatusmaailmaa. Ajatus siitä, että ihmiset nousivat teknisten taitojen ansiosta eläinten yläpuolelle rinnastuu Sofokleen Antigonessa esitettyihin ajatuksiin. Hyökkäys sofistien lääketiedettä koskevia ajatuksia vastaan rinnastuu puolestaan Platonin Faidoniin. Teos heijastelee myös ajatuksia, jotka tulevat ilmi muun muassa Aristofaneen Pilvissä ja Platonin Sokrateen puolustuspuheessa.[2]
Tutkijat ovat olleet kahta mieltä teoksen ja aikansa filosofian vaikutussuhteesta. Hans Diller pyrki osoittamaan, että teos sai vaikutteita pääasiassa Platonilta. Ludwig Edelsteinin mukaan teos ilmentää ”hippokrateslaista empirismiä”, joka hylkää kaikki yleistykset ja on seurausta Protagoraan relativismin soveltamisesta lääketietelliseen ajatteluun. Toiset taas ovat ehdottaneet, että vaikutussuhde olisi ollut päinvastainen, ja Muinaisesta lääketieteestä olisi vaikuttanut Protagoraaseen. On myös mahdollista, että eri ajattelijat olisivat päätyneet samanlaisiin johtopäätöksiin toisistaan riippumatta.[4] Erään ehdotuksen mukaan Muinaisesta lääketieteestä olisi tarkoitettu kritiikiksi pythagoralaisiin kuuluneen filosofi Filolaoksen (n. 480–405 eaa.) esittämiä ajatuksia vastaan.[5] Muinaista lääketiedettä ei arvostettu antiikin aikana, mutta nykyaikana sitä on pidetty arvokkaana antiikin lääketieteellisen ajattelun lähteenä.[1]
Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Muinaisesta lääketieteestä pyrkii puolustamaan tiettyä näkemystä lääketieteestä, jota kirjoittaja kutsuu ”muinaiseksi lääketieteeksi", tarkoittaen tällä sitä, miten lääketiedettä oli aiemmin harjoitettu. Samalla se kuvaa, mikä tuo lääketieteen taito (tekhnē) on, miten se on syntynyt ja millaista menetelmää noudattaen se kehittyy eteenpäin. Tätä vastaan asettuu kirjoittajan vastustama ”uudenaikainen” näkemys, jossa lääketiede rakennetaan oletuksen (hypothesis) varaan, ja sairauksien syyt pelkistetään muutamaan yksinkertaiseen tekijään;[1] jälkimmäiseen näkemykseen viitataan tässä nimellä ”oletusteoria”.
Teoksen pääargumentti koostuu kolmesta osasta. Luvuissa 1–19 kirjoittaja vastaa niille, jotka kannattavat niin kutsuttua oletusteoriaa. Samalla kirjoittaja pyrkii osoittamaan, että lääketieteellinen tutkimus on osoittanut, että ihmisruumis on sekoitus eri nesteistä (humoraalioppi). Tämän jälkeen hän arvostelee oletusteoriaa siitä, että se on liian yksinkertaistettu käsitys sairauksien syistä. Tätä taustaa vasten hän selittää luvuissa 20–24 omaa teoriaansa ja menetelmää, jolla se on löydetty. Hän myös vastaa siihen syytökseen, ettei muinainen lääketiede ole todellista lääketieteen taitoa, koska se on epätarkkaa. Nämä argumentit tulee nähdä kirjoittajan oman luvuissa 9–12 esitetyn ihmisruumiin fysiologiaa koskevan teorian valossa.[6]
Luvut 1–8[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirjoittaja vastaa oletusteorian kannattajille argumentoimalla, että lääketieteellä on oma systemaattinen luonteensa, joka tekee siitä oman taitonsa. Tämä taito riippuu lääkärin tiedoista, jotka hän on saanut omakätisen kokemuksen kautta. Niin hän kykenee valitsemaan kulloinkin oikeat hoitokeinot. Lääketieteen ei tulisi perustua oletuksiin tai yleistyksiin, vaan kokemukseen ja keksimiseen, toisin sanoen sen tulisi olla metodologialtaan empiiristä.[6][7]
Tämän vuoksi kirjoittaja argumentoi luvussa 2, että lääketieteen periaatteet ja menetelmät mahdollistavat sen, että lääkäri voi tehdä keksintöjä ajan kuluessa. Tieteenalan tulee olla joustava ja kyetä ottamaan vastaan uusia keksintöjä. Luvuissa 3–8 kirjoittaja tukee sitä ajatusta, että lääketieteellä on oma löytämisen menetelmänsä, kuvaamalla lääketieteen alkuperää ja sen tekemiä keksintöjä. Hän juontaa lääketieteen alkuperän sairaille määrättyihin ruokavalioihin. Kirjoittaja vertaa muutoinkin lääketieteen ja ruoanlaiton menetelmien kehitystä toisiinsa. Ruoanlaitossa on oleellista tiedostaa, että ihmisillä on erilainen luonto kuin eläimillä. Ihmiset eivät esimerkiksi kykene sulattamaan raakaa lihaa. Ajan kuluessa ihmiskunta oli oppinut valmistamaan ruokansa sekoittamalla ja kypsentämällä niin, ettei ruoka tehnyt ihmisiä sairaiksi vaan sopi näille entistä paremmin. Tämä vertautuu lääketieteeseen sikäli, että myös siinä on tärkeää tunnistaa erilaiset ruoka-aineet, ihmistyypit ja sairaudet, niin että kuhunkin tilanteeseen voidaan tunnistaa ja määrätä ravitsemuksellisesti oikeanlaista ruokaa.[6][7]
Luvut 9–12[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Luvuissa 9–12 kirjoittaja argumentoi, että lääkärin kokemus ja tiedot ovat suorassa suhteessa siihen, miten hän kykenee harjoittamaan lääketieteen taitoa. Mitä laajemmat yleiset ja erityistiedot lääkäri on saavuttanut, sitä täsmällisempiä hänen diagnoosinsa ja määräämänsä hoidot ovat. Tämä on oleellista siksi, että sama tauti voi ilmetä eri potilaissa eri tavalla, ja hoidon tulee vastata yksilöllisiä oireita, ei yleisoireita. Tämä pätee myös ruokavalioon. Siksi hoitoja ja ruokavaliota määrättäessä tulee huomioida paitsi niiden määrä ja laatu, myös ajoitus suhteessa ruumiin yksilölliseen rytmiin. Lääkärin tulee tarkkailla potilaan reaktioita hoitoihin. Tämä on monimutkaista, ja vaatii lääkäriltä paljon osaamista ja tarkkuutta. Kirjoittaja argumentoi, että vaikka ”muinainen lääketiede” ei ole tarkka kaikissa asioissa, se on saavuttanut ajan myötä huomattavan tarkkuuden, mikä todistaa siitä, ettei sen periaatteiden toimivuus perustuu pelkästään sattumaan.[8][9]
Luvut 13–19[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Luvussa 13 kirjoittaja palaa vastustamaansa oletusteoriaan, ja pyrkii selvittämään, mitä siitä seuraisi. Ne, jotka kannattavat oireiden parantamista niiden vastakohdilla, olettavat, että kaikki sairaudet perustuvat vastakohtaisiin ominaisuuksiin kuuma, kylmä, kostea ja kuiva, ja että kukin sairaus voidaan parantaa sen oireiden vastakohdalla: esimerkiksi kuuma parantaisi kylmän ja kuiva kostean. Kirjoittaja kuvittelee tilanteen, jossa henkilö vaihtaa ruokavalionsa kypsennetystä raakaan, ja tulee tämän seurauksena sairaaksi. Oletuksen mukaan sairaus liittyisi tällöin siis johonkin mainituista neljästä ominaisuudesta, ja hoito olisi sen vastakohta. Ei kuitenkaan ole ilmeistä, miten tätä pitäisi soveltaa annetun esimerkin tapauksessa. Näin malli näyttäytyy yliyksinkertaistuksena. Ruoanvalmistuksessa alkuperäinen raaka ruoka menettää joitakin ominaisuuksiaan ja saa joitakin toisia sekoittamisen ja yhdistymisen kautta. Nautittu ruoka vaikuttaa ihmisruumiiseen, koska jokaisella ruoalla on omat myötäsyntyiset hyveensä. Lääkärille on tärkeää tunnistaa nämä hyveet. Tämän tiedon saavuttaminen vaatii ymmärrystä ihmisen luonnosta. Ihminen on sekoitus eri nesteistä, humoraaleista. Kun ne ovat tasapainossa ja oikein sekoitettuna, ihminen on terve, mutta niiden epätasapaino tai huono sekoittuminen johtaa sairastumiseen.[10][11]
Luvussa 15 kirjoittaja argumentoi, että siinä missä humoraalilääketieteen kannattajat näkevät ruoat ainoastaan kuumina, kylminä, kosteina tai kuivina, on myös sellaisia ominaisuuksia kuin purevuus ja mietous. Luvussa 16 kirjoittaja esittää joukon esimerkkejä yleisestä kokemuksesta. Esimerkiksi kuumeessa kuuma ja kylmä humoraali kamppailevat keskenään ilman tarvetta lääkinnälliselle avulle. Kuten luku 17 huomauttaa, joissakin tapauksissa kuume kuitenkin jatkuu pidempään. Tämä osoittaa, ettei kuuma ole kuumeen ainoa syy, vaan olemassa on joku toinen tekijä, joka ylläpitää kuumetta. Luvut 18 ja 19 kehittelevät edelleen ajatusta, että paraneminen seuraa humoraalien oikeanlaisesta sekoittumisesta. Tämä korostaa jälleen lääketieteen yhteyttä ruoanlaittoon: aivan kuten kokki pyrkii sekoittamaan ruoka-aineet oikein, lääkäri pyrkii sekoittamaan ruumiin humoraalit oikein.[10][11]
Luvut 20–24[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Luvussa 20 kirjoittaja hylkää Empedokleehen ja muuhun esisokraattiseen filosofiaan yhdistetyt teoriat ihmisluonnosta epäoleellisina lääketieteen käytäntöjen kannalta. Nämä teoriat ovat enemmän filosofisia ja kirjallisia kuin tekemisissä lääketieteen kanssa. Kirjoittaja katsoo, että näkemys ihmisluonnosta tulee perustaa lääketieteeseen tarkkailemalla ihmisorganismeja osana luontoa. Jotta lääkintä tehoaisi, lääkärin tulee tuntea todellinen ihmisluonto, ja tämä voidaan määrittää ihmisen suhteella ruokaan, juomaan ja muihin ihmisorganismiin liittyviin käytäntöihin. Siksi lääkärin tulee ymmärtää ruoan koostumus ja sen vaikutukset hoidettavana olevan potilaan ruumiseen. Luvuissa 22–24 kirjoittaja laajentaa teoriansa kattamaan myös ruumiilliset rakenteet. Hän myös laajentaa teoriaansa niin, että analogioiden avulla voidaan ymmärtää niitä ihmisruumiin sisäisiä asioita, joita ei voida havainnoida ulkoapäin.[12][13]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e Ahonen, Marke: ”Muinaisesta lääketieteestä: Johdanto”. Teoksessa Hippokrates 2021, s. 125–130.
- ↑ a b c Schiefsky, Mark: Johdanto ja selitykset, teoksessa Hippocrates 2005, s. 63–65.
- ↑ Platon: Faidros 270c.
- ↑ Schiefsky, Mark: Johdanto ja selitykset, teoksessa Hippocrates 2005, s. 1–5.
- ↑ Chauta Velandia, Andrés Felipe: Is Philolaus the opponent of De prisca medicina?. Escritos, 2021, 29. vsk, nro 63, s. 264–286. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ a b c Schiefsky, Mark: Johdanto ja selitykset, teoksessa Hippocrates 2005, s. 25–26.
- ↑ a b Hippokrates: Muinaisesta lääketieteestä 1–8.
- ↑ Schiefsky, Mark: Johdanto ja selitykset, teoksessa Hippocrates 2005, s. 33–35.
- ↑ Hippokrates: Muinaisesta lääketieteestä 9–12.
- ↑ a b Schiefsky, Mark: Johdanto ja selitykset, teoksessa Hippocrates 2005, s. 27–28.
- ↑ a b Hippokrates: Muinaisesta lääketieteestä 13–19.
- ↑ Schiefsky, Mark: Johdanto ja selitykset, teoksessa Hippocrates 2005, s. 30–31.
- ↑ Hippokrates: Muinaisesta lääketieteestä 20–24.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomennos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Hippokrates: Muinaisesta lääketieteestä. Teoksessa Hippokrates: Valitut teokset, s. 125–166. Suomennokset, yleisen johdannon sekä tekstien johdanto-osat laatinut Marke Ahonen. Helsinki: Duodecim, 2021. ISBN 978-952-360-227-4.
Muita käännöksiä ja tekstilaitoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Hippocrates: Ancient Medicine. Teoksessa Hippocrates: Volume I. Ancient Medicine. Airs, Waters, Places. Epidemics 1 and 3. The Oath. Precepts. Nutriment. Translated by W. H. S. Jones. Loeb Classical Library 147. Cambridge, MA: Harvard University Press, 1923.
- Heiberg, J. L. (ed.): Hippocratis De prisca medicina. Corpus medicorum Graecorum I 1. Berlin: Akademie Verlag, 1927.
- Hippocrates: On Ancient Medicine. Studies in Ancient Medicine 28. Kääntäjä Mark John Schiefsky. Leiden: Brill, 2005. ISBN 9789004137585.
- Jouanna, Jacques (ed.): Hippocrate. Tome II, 1re Partie: De l'ancienne médecine. Collection des Universités de France, Budé. Paris: Les Belles Lettres, 1990.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Hippocrates: Περὶ ἀρχαίης ἰητρικῆς. Perseus. (muinaiskreikaksi)
- Hippocrates: De prisca medicina (On Ancient Medicine). Perseus. (englanniksi)