Lennart Geijer
Johan Lennart Geijer (14. syyskuuta 1909 Ystad, Ruotsi – 16. kesäkuuta 1999 Tukholma, Ruotsi) oli ruotsalainen sosialidemokraattinen poliitikko ja juristi. Hän toimi Ruotsin oikeusministerinä 1969–1976.
Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Geijerin vanhemmat olivat postimestari Åke Geijer ja Anna Sylvan. Hän opiskeli Lundin yliopistossa ja valmistui oikeustieteen kandidaatiksi 1933. Palveltuaan kaksi vuotta käräjäoikeudessa hänestä tuli vuokralaisyhdistys Hyresgästföreningenin lakitoimiston johtaja. Sen jälkeen hänellä oli asunnonvuokra- ja työoikeudellisissa kysymyksissä useita asiamies- ja asiantuntijatehtäviä. Oikeustieteen lisensiaatiksi hän valmistui 1957 ja väitteli tohtoriksi 1958.
Geijer oli ministeri vuosina 1966–1976, ensin salkuton ministeri 1966–1969 ja oikeusministeri 1969–1976. Viimemainittuun tehtävään hänet valittiin, kun kaikki ministerit pyysivät vapautusta sen jälkeen kun pääministeri Tage Erlander ilmoitti 9. lokakuuta 1969 erostaan. Uusi pääministeri Olof Palme nimitti aiemman oikeusministerin Herman Klingin suurlähettilääksi, ja Geijer, joka silloin oli TCO:n lakimies, nimitettiin hänen tilalleen.[1]
Geijer pyrki ministeriaikanaan vähentämään vankeusrangaistuksen käyttöä ja kehittämään vankeusrangaistuksia inhimillisemmiksi, hoitoon ja kuntoutukseen suuntautuviksi. Periaatteessa hän oli sitä mieltä, että pitkiä vankeusrangaistuksiin tuomittaisiin vain hyvin vakavissa rikoksissa.
Geijer oli oikeusministeri vuonna 1975 sattuneen Länsi-Saksan Tukholman-lähetystön kaappauksen aikana, kun Punaisen armeijakunnan osasto Holger Meins valtasi Länsi-Saksan lähetystön. Tapahtuman aikana Geijer neuvotteli terroristien kanssa suurlähetystörakennuksessa.[2]
Muita hänen ministerikautensa merkittäviä poliittisia tapahtumia oli Sahlgrenin sairaalan vakoilutapaus 1975. Geijer kielsi, että Säpo olisi ollut sotkeutuneena tapaukseen ja lähetti itse Ebbe Carlssonin ja Hans Holmérin Göteborgiin selvittämään tapausta. Hän merkitsi loppuraportin salaiseksi, mutta se vuoti julkisuuteen.[3]
Geijer erosi, kuten koko hallitus, oikeiston voitettua vaalit vuonna 1976.
Geijerin tapaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Geijer oli 1970-luvulla yksi osallisista niin sanotussa bordellivyyhdessä, jota on kuvannut muun muassa Peter Bratt muistelmissaan Med rent uppsåt (2007) ja Lillemor Östlin omaelämäkerrassaan Hinsehäxan (2005), josta on tehty kolmiosainen televisiosarja Lillemorin tarina (Hinsehäxan).
Poliisiylijohtaja Carl Perssonin salaisessa muistiossa vuodelta 1976 kehotettiin pääministeri Olof Palmea antamaan lupa tutkimuksille, oliko Geijer ja missä määrin turvallisuusriski väitettyjen yhteyksiensä vuoksi itäblokin prostituoituihin. Epäilykset vaativat tutkimuksia riippumatta niiden aiheellisuudesta. Muistiossa ei siis väitetty, että Geijerillä ja muilla poliitikoilla olisi sellaisia yhteyksiä.[4][5] Poliisi oli vastikään pidättänyt bordellinpitäjä Doris Hoppin, ja kuulusteluissa hän oli kertonut, että hänen asiakkaanaan oli ollut muun muassa Lennart Geijer.
Dagens Nyheter paljasti muistion olemassaolon marraskuussa 1977, mutta oppositiojohtaja Olof Palme kielsi asian jyrkästi. Lehti joutui pyytämään Geijeriltä anteeksi ja maksamaan vahingonkorvausta, ja asiasta kirjoittanut toimittaja Peter Bratt joutui syrjään. Toukokuun alussa 1978 asia nousi uudestaan esiin, nyt televisio-ohjelmassa Studio S. Pääministeri Thorbjörn Fälldin oli DN:n artikkelin mukaan luvannut kertoa, keitä poliitikkoja poliisin muistiossa oli mainittu. Studio S:n ohjelman jälkeen hän muutti mielensä ja kuittasi asian valtiopäivillä valheina perustellen sillä, että hänet itsensä oli mainittu listalla.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Vem är det 1963
- Vem är vem 1962 Stor-Stockholm
- Janne Mattssonin kirja Makten, männen, mörkläggningen vuodelta 2004
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Anno 69, Stockholm 1970, s. 48 (ruotsiksi)
- ↑ Geijerin televisiohaastattelu Rapport 25.4.1975, katso Svt.se (ruotsiksi)
- ↑ Anders Isaksson: Ebbe: mannen som blev en affär, s. 99-101. Tukholma: Bonnier. ISBN 978-91-85555-03-1. (ruotsiksi)
- ↑ Koko muistio (Alkup. linkki on vanhentunut, kopio artikkelista Archive.orgissa)
- ↑ Peter Bratt: Med rent uppsåt: memoarer, s. 212. Stockholm: Bonnier. ISBN 978-91-0011578-4. (ruotsiksi)
| ||||||||||||||
