Kohtalon voima

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kohtalon voima
Enrico Caruso ja Rosa Ponselle
alkuperäinen nimi La forza del destino

opera in quattro atti

säveltäjä Giuseppe Verdi
libretto Francessco Maria Piave
pohjautuu pääasiassa Angel de Saavedran teokseen 'Angel,
o La fuerza del sino'
tyylilaji
esityskieli italia
kantaesitys 22. marraskuuta 1862
paikka Pietari
aikajana Verdin oopperoista
Naamiohuvit
1859
Kohtalon voima
1862
Don Carlos
1867

Kohtalon voima (ital. La forza del destino) on Giuseppe Verdin säveltämä ooppera vuodelta 1862. Libreton on kirjoittanut Francesco Maria Piave käyttäen pohjana espanjalaisen Ángel de Saavedran draamaa Don Álvaro, o La fuerza de sino vuodelta 1835 sekä Friedrich Schillerin Wallensteins Lageria, josta on peräisin yksi oopperan kohtauksista. Sen ensiesitys oli Pietarissa, marraskuussa 1862. Oopperaa esitetään edelleen säännöllisesti.

Oopperan synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensi kipinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1860 rikas ja kuuluisa Verdi suunnitteli vetäytymistä eläkkeelle, mutta saikin italialaiselta tenorilta, Enrico Tamberlickiltä, kirjeen, jossa laulaja pyysi häntä säveltämään oopperan, joka voisi saada ensi-iltansa Pietarissa, jonka keisarilliseen teatteriin Tamberlik oli juuri saanut kiinnityksen.

"Olen kuullut ... että ei ehkä olisi mahdotonta suostutella teitä lisäämään vielä yhtä jalokiveä oopperakruunuunne – sarjaan, jonka olette uhannut päättää." (ote laulajan kirjeestä)

Tamberlick oli yksi 1800-luvun suosituimista laulajista, ja hänen vaikutusvallastaan todistaa se, että suuri säveltäjä päätti jälleen ryhtyä sävellystyöhön. Pienen vaiheilun jälkeen Verdi päätti perustaa teoksensa Angel de Saavedran teokseen Alvaro, o La fuerza del sino. Verdin työstämästä juonesta Piave nopeasti väsäsi libreton, ja marraskuun lopussa 1862 säveltäjä oli jo matkalla Venäjälle vaimonsa, Giuseppina Strepponin, kanssa. Perille tultuaan Verdi kuitenkin havaitsi, että Pietarin kylmä talvi oli tehnyt tehtävänsä: pääosien laulajien äänet eivät olleet ensi-iltakunnossa. Kantaesitys peruttiin, mutta saman vuoden syyskuussa Verdi palasi Pietariin, ja Kohtalon voima esitettiin ensi kertaa marraskuun 22. päivänä. Alvaron roolin lauloi itseoikeutetusti Tamberlick.

Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikana, jolloin monien muiden maiden tavoin Venäjällä koetettiin edistää kansallista oopperamusiikin tyyliä, kriitikot eivät katsoneet voivansa tuosta vain ylistää ulkomaista säveltäjää. Yleisö taas piti teosta liian raakana. 1869 Verdi vaihtoi alkunäytöksen alkusoittoon ja teki muutoksia niin kolmanteen näytökseen kuin loppuunkin (joka oli jo Italiassa saanut ihmiset kuohuksiin). Nämä muutokset eivät kuitenkaan tuoneet kaivattua muutosta ihmisten reaktioihin.

Ooppera[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oopperan kaksikielinen libretto vuodelta 1862.

Kohtalon voiman voidaan katsoa olevan eräänlainen musta lammas Verdin oopperoiden joukossa. Hän oli vakuuttunut siitä, että "cavatinojen, duettojen, jne." ooppera oli menneen talven lumia, ja että "ideoiden ooppera" oli tulevaisuutta. Läpi teoksen, jonka nimikin on sopivan abstrakti, hahmojen toimintaa tuntuu ohjailevan jokin muu kuin ihmisjärki tai -tunteet. Kukin kolmesta päähenkilöstä toimii tarinassa tavallaan täysin erillisenä yksikkönä ja aina jonkun kahden kohdatessaan tapahtuu ikävyyksiä. Tarinan rakenne on rönsyilevä: Leonora esimerkiksi ei esiinny koko kolmannessa näytöksessä lainkaan ja neljännessäkin vasta lopussa. Yhtenäisyytta tarinalle tuo ensisijaisesti johtoaiheiden käyttö: parhaana esimerkkinä niin sanottu kohtaloteema, joka kuullaan ensin puhaltimilla alkusoiton alussa ja myöhemmin useaan otteeseen. Pienistä puutteistaan huolimatta Kohtalon voima on täynnä loistavaa musiikkia ja vahvoja kohtauksia.

Tamberlickin laulutekniikka ja äänen voima olivat kuulut, ja teoksen syntyhistorian huomioon ottaen ei ole yllättävää, että Alvaron rooli on äärimmäisen vaativa. Resitatiivi ja aaria kolmannen näytöksen alussa ("O tu che in seno agl'angeli...") ei ole laulajalle vähäpätöinen haaste kuten ei myöskään sitä seuraava, tummemmansävyinen duetto Don Carloksen kanssa ("Solenne in quest'ora"). Don Carloksen rooli ei ole vaikeudeltaan aivan samaa tasoa. Leonoran hahmo on traaginen, ja läpi teoksen hänen läsnäolonsa aikana kuullaan mollivoittoista musiikkia. Juuri kun hän toisen näytöksen lopussa näyttäisi saavan rauhan, hänen ensembleään, "La Vergine degli Angeli", seuraavan musiikin luonne antaa ymmärtää, ettei Leonoran seesteinen hetki tule kestämään. Neljännen näytöksen huippuhetkiä on Leonoran rukous, aaltoilevan säestyksen tukema "Pace, pace, mio dio". Jälleen hetken näyttää siltä, että hänen rukouksiinsa on vastattu – mutta kun ulkopuolelta äkkiä kuuluu huutoja, käy selväksi ettei edes erakko voi paeta kohtalon voimaa.

Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hahmot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tapahtumapaikka ja -aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espanja ja Italia 1700-luvun puolivälin paikkeilla.

Ensimmäinen näytös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Calatravan markiisi yllättää tyttärensä yrittämässä karkaamista yhdessä rakastajansa, Don Alvaron, kanssa. Antautuva Don Alvaro heittää pistoolinsa maahan, jolloin se laukeaa ja tappaa markiisin. Ennen kuolemaansa markiisi kiroaa tyttärensä.

Toinen näytös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rakastavaiset joutuvat pakomatkallaan toisistaan erilleen. Mieheksi naamioitunut Leonora aloittaa etsintänsä kapakasta, jossa hän törmää veljeensä Don Carloon, joka puolestaan on naamioitunut opiskelijaksi. Leonora selvittää veljelleen etsivänsä Don Alvaroa tappaakseen hänet kostoksi isänsä kuolemasta. Vähitellen Leonora tulee vakuuttuneeksi siitä, että Alvaro on hylännyt hänet, ja hän lähtee Madonna degli Angelin munkkiluostariin. Munkit sallivat hänen asustaa läheisessä luolassa ja lupaavat tuoda hänelle ruokaa päivittäin. Luolassa on kello, jota voi vaaran uhatessa soittaa.

Kolmas näytös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alvaro uskoo rakastettunsa kuolleen, ja hän on liittynyt Espanjan armeijaan tekaistulla nimellä. Kuullessaan avunhuudon hän rientää apuun ja löytää Don Carlon, jonka kimppuun on hyökännyt jengi. Tietämättä toistensa identiteettiä he vannovat toisilleen ikuista toveruutta. Alvaro haavoittuu taistelussa pahasti, ja Carlo auttaa hänet turvaan. Alvaro antaa hänelle kasan papereita, jotka hän haluaa tuhottavan, mikäli hän itse sattuisi kuolemaan. Carlo tulee epäileväiseksi ja löytäessään siskonsa kuvan Alvaron taskusta hän haastaa tämän kaksintaisteluun. Alvaro muistuttaa miestä heidän valastaan, mutta Carloa ei noin vain lepytetä. Sattumalta paikalle osuva partio onnistuu erottamaan riitapukarit toisistaan. Carlo vedetään miesten toimesta pois konfliktista, ja Alvaro päättää lähteä luostariin – Madonna degli Angeliin.

Neljäs näytös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viisi vuotta on kulunut. Alvaro on nykyään Isä Rafael, joka elää paastoten, itsekieltämyksessä. Carlo astuu sisään luostariin ja haastaa Alvaron taisteluun, jossa hän haavoittuu kuolettavasti. Juostessaan paikallisen erakon luo pyytämään tältä synninpäästöä hän ja Leonora kohtaavat ja tunnistavat toisensa. Alvaro kertoo Leonoralle hänen haavoittuneesta veljestään, jonka luo Leonora kiiruhtaa. Kuitenkin kumartuessaan Carlon ylle tämä iskee Leonoraa tikarilla sydämeen, minkä jälkeen itse kuolee. Alvaro kiroaa taivaan vallat näiden tapahtumien johdosta. Leonora kuolee uskoen hänen ja Alvaron teiden yhdistyvän taivaassa. Näin tarinan alussa lausuttu kirous toteutuu. Alvaro heittäytyy kuolemaansa kallionkielekkeeltä.

Levytyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]