Haaremi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee arabialaista kulttuuria. Japanilaisen populaarikulttuurin lajityypistä katso haaremi (lajityyppi).
Haaremin sisätiloja, eunukki ja haareminaisia. Jean-Léon Gérômen öljyvärityö Haaremin allas, n. 1876.

Haaremi (arab. حريم‎) on perinteisen arabialaisen huoneiston osa, johon perheeseen kuulumattomilta miehiltä oli pääsy kielletty. Nykyisin sanalla tarkoitetaan usein moniavioisen perheen vaimoja.

Haaremi ei välttämättä ole osa palatsia eikä haaremiin kuulu vain naisia, joiden kanssa perheen miehellä on sukupuolisuhde. Esimerkiksi osmanien sulttaanin haaremi koostui hänen vaimoistaan ja rakastajattaristaan sekä äidistään, tyttäristään ja muista naispuolisista sukulaisistaan.

Etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sanan haaremi kantasana on arabian haram, joka merkitsee laitonta, suojattua tai kiellettyä. Sanalla viitataan siihen kodin suojattuun ja eristettyyn osaan, joka oli varattu naisille, lapsille ja palvelijoille. Sana voi viitata myös itse naisiin, tai se voi tarkoittaa "Onnellisuuden taloa"; onnellisen asemassa on tällöin talon isäntä, jolla on haaremin naisiin seksuaalinen yksinoikeus.[1]

Muualla maailmassa haaremi on tunnettu eri nimillä, esimerkiksi Intiassa purdah ("verho"), ja Persiassa enderun tai zezane.[2]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haaremien syntyyn islamilaisissa maissa vaikutti yhtäältä vaatimus naisten ja miesten erottamisesta toisistaan, ja toisaalta moniavioisuuden hyväksyminen. Koraani sallii miehelle neljä vaimoa, ja myös niin monta orjatarta kuin hän halusi. Myös orjakauppa oli aina ollut yleistä Lähi-idässä ja Välimerellä.[3]

Suurimpia haaremeita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Intian keisari Udayamalla oli 400-luvulla eaa. noin 16 000 naisen haaremi, ja Banarasin kuninkaalla Tamballa (500-luku eaa.) oli väitetysti samankokoinen haaremi. Kiinan keisari Yang Ti (569–618) omisti yli 3000 naisen haaremin hänen seksuaalisia tarpeitaan tyydyttämään. Kublai-kaanilla oli yli 7000 vaimoa ja jalkavaimoa. Intialaisella shaahilla Firoz Sah Tughlakilla oli 1300-luvulla 3000 naisen haaremi. Sulttaani Ghiyas-ud-Din Khiljillä oli 1400-luvulla 15 000 naisen haaremi. Siamin kuningas Mongkutin haaremi 1800-luvulla käsitti kokonaisen kaupungin, ja siinä oli naisia 9000.[4]

Osmanien valtakunnan haaremit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tavalliset haaremit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haaremin naisia vanhassa valokuvassa.

Osmanien valtakunnassa lähes kaikissa perheissä oli haaremi; varakkailla valtiailla suuri, ja tavallisilla miehillä kahden vaimon asuttama eristetty huone.[5] Naisten huoneiden ikkunat antoivat joko sisäpihalle tai ne oli peitetty ristikolla. Naiset saattoivat viettää aikaansa kuitenkin haaremin katolla, ja jopa käydä niiden kautta vierailulla muissa haaremeissa.[6]

Topkapin haaremi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnetuin ja suurin kaikista haaremeista oli Topkapin haaremi. Kun osmanit valloittivat Konstantinopolin 1453, Mehmed Valloittaja rakennutti kaupunkiin suuren Topkapin palatsin, jonne tuli suuri sulttaanin haaremi. Topkapin haaremissa eli seraljissa oli lähes 400 huonetta, ja sitä vartioivat eunukkijoukot ja kuninkaallinen henkivartiokaarti. Haaremissa asui 1400-luvulla yhtäaikaa yli tuhat naista, ja 1600-luvun jälkeen jo melkein kaksituhatta.[7]

Haaremin hierarkia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Topkapiin myydyt orjattaret olivat muita kuin muslimeja, ja heitä tuotiin muun muassa Kaukasukselta ja Abessiniasta. Usein tyttöjen omat vanhemmat myivät tyttärensä, sillä jalkavaimon elämän katsottiin olevan ylellistä ja helppoa. Haaremissa tyttö sai uuden, persialaisen nimen, joka kuvasi hänen jotain viehättävää ominaisuuttaan. Hänet käännytettiin islaminuskoon ja hän alkoi opiskella islamilaista kulttuuria ja palatsin etikettiä. Haaremin orjatyttöjä kutsuttiin odaliskeiksi eli huonenaisiksi. Kukin tyttö pääsi lahjakkuuttaan vastaaviin tehtäviin. Erityisen kauniit ja lahjakkaat tytöt pääsivät jalkavaimoiksi, joille opetettiin monipuolisia taitoja niin taiteiden, käsitöiden kuin erotiikankin alalta. Kaikkein viehättävimmät 12 otettiin hovinaisiksi, jotka toimivat sulttaanin läheisimpinä apulaisina, kuten pyykkäreinä, kylvettäjinä ja tarjoilijoina. Vähiten lahjakkaat tai muuten hankalat tytöt eivät päässeet ylenemään haaremihierarkiassa, ja heidät yleensä myytiin pois.[8]

Kun sulttaani mieltyi johonkin odaliskiinsa, tämä sai yksityishuoneiston, huvipurren, vaunut ja orjia. Kun hän synnytti sulttaanille lapsen, hänen asemansa nousi, ja jos lapsi oli poika, äidistä tuli haaremin hallitsija ja keisarikunnan mahtavin nainen, valide sultan. Haaremin naisten välinen kilpailu sulttaanin suosiosta oli usein julmaa.[9] Haaremielämä oli täynnä muitakin vaaroja, ja monet naiset kuolivat nuorina erilaisten juonittelujen uhreina. Toisaalta haaremeissa solmittiin naisten kesken myös vahvoja liittolaissuhteita.[10]

Jotkin sulttaanit käyttivät ahkerasti hyväkseen haaremin naistarjontaa, mutta monet pysyivät uskollisina yhdelle tai useammalle vaimolleen.[11] Joillakin haareminaisilla oli suuri vaikutus valtakunnan politiikkaan, kun Suleiman Suuren valtakauden jälkeen 1566 jälkeen sulttaanit alkoivat eristäytyä maailmasta haaremiensa naisten seuraan.[12]

Eunukit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sulttaanin vaimoja vartioivat eunukit, nuorina kastroidut sotavangit tai orjat, joita oli enimmillään palatsissa jopa 800. Mustat eunukit huolehtivat naisista ja valkoiset toimivat sulttaanin palatsissa. Mustien eunukkien johtajalla oli hovissa suuri poliittinen valta, ja vapaasti liikkuvia eunukkeja pyrittiinkin usein lahjomaan.[13] Kastroinnistaan huolimatta jotkut eunukit pystyivät seksisuhteisiin haareminaisten kanssa, ja he solmivat myös avioliittoja.[14]

Jokapäiväinen elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haaremin naisia viettämässä aikaa yhdessä. Giulio Rosati, Haaremitanssi, öljyvärimaalaus.

Haaremin jokapäiväisestä elämästä ei ole säilynyt paljon kirjoituksia.[15] Topkapin palatsin sulttaanin haaremi oli ylellinen paikka, jossa naiset käyttivät aikaansa puutarhoissa kuljeskellen ja leikkien. Öisin naisilla oli ulkonaliikkumiskielto. Aikansa kuluksi naiset kirjoittivat runoutta ja kertoivat toisilleen tarinoita. Myös uskontoon kuuluva rukoileminen ja sitä ennen tapahtunut peseytyminen olivat tärkeässä roolissa päivän rutiinissa. Oopiumi oli yleinen nautintoaine.[16] Haaremin ruokavalikoima oli ylenpalttinen[17].

Naiset viettivät paljon aikaa haaremin kylpylöissä; turkkilainen kylpyseremonia, hammam, saattoi kestää tunteja. Seraljissa oli aikanaan 30 ylellistä, kullalla ja hopealla koristeltua kylpylää. Kylpylöissä naiset suorittivat myös perusteellisen karvanpoiston polttavalla voiteella.[18]

Haaremin naisten vaatteet olivat hyvin kauniita ja ylellisiä; parhaita kankaita ja arvokkaita koruja, jotka tekivät suuren vaikutuksen haaremeissa vierailleisiin ja niistä kirjoittaneisiin eurooppalaisiin. Loistokkuus oli kuitenkin rajoitettu vain haaremin muurien sisään; haaremin ulkopuolella naiset joutuivat pukeutumaan vaatimattomasti ja harmaasti pitkiin tunikoihin sekä huntuun.[19]

1800-luvulla Mahmud II:n hallituskaudella Topkapin haaremin ilmapiiri vapautui, ja naiset saivat käydä joukolla huviretkillä läheisillä joenrannoilla, tosin eunukkien vartioimina. 1800-luvun lopulla tällaiset huvitukset kiellettiin taas.[20]

Nykyajan haaremit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turkin haaremit lakkautettiin vuonna 1909[21]. Moniavioisuus on edelleen yleistä Lähi-idässä ja Afrikassa, ja sitä kautta myös haaremit.[22]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Croutier, Alev Lytle: Haaremi: Hunnun takainen maailma. (Harem: The world behind the veil, 1989.) Suomentaneet Kyllikki Villa ja Saara Villa. Helsingissä: Otava, 1990. ISBN 951-1-11378-X.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Croutier 1989, s. 17
  2. Croutier 1989, s. 13
  3. Croutier 1989, s. 20–21
  4. Kari Heusala: Suurimmat haaremit. MTV3 Helmi 14.11.2008.
  5. Croutier 1989, s. 145
  6. Croutier 1989, s. 162
  7. Croutier 1989, s. 24–28
  8. Croutier 1989, s. 30–33
  9. Croutier 1989, s. 33–35
  10. Croutier 1989, s. 38–39
  11. Croutier 1989, s. 103
  12. Croutier 1989, s. 105–106
  13. Croutier 1989, s. 36
  14. Croutier 1989, s. 134–137
  15. Croutier 1989, s. 41
  16. Croutier 1989, s. 44–56
  17. Croutier 1989, s. 95
  18. Croutier 1989, s. 81–85
  19. Croutier 1989, s. 71–76
  20. Croutier 1989, s. 63, 67
  21. Croutier 1989, s. 9
  22. Croutier 1989, s. 200