Georgian vuoden 1978 mielenosoitukset

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Mielenosoitukset 14. huhtikuuta 1978 Tbilisissä (georg. თბილისის დემონსტრაციები 1978, Tbilisis demonst'ratsiebi 1978), Gruusian SNT:n eli nykyisen Georgian pääkaupungissa, johtuivat kommunistisen puolueen virkamiesten yrityksestä muuttaa georgian kielen perustuslaillista asemaa. Sen jälkeen kun uusi Neuvostoliiton perustuslaki oltiin hyväksytty lokakuussa 1977, Gruusian SNT:n korkein neuvosto otti käsittelyyn perustuslain luonnoksen. Luonnoksessa, vuoden 1936 perustuslaista poiketen, georgia ei enää ollut maan virallinen kieli. Tätä seurasi sarja sisäisiä ja ulkoisia protesteja, jotka olivat johtamaisillaan lähes varmaan yhteenottoon useiden tuhansien mielenosoittajien ja neuvostohallituksen välillä. Georgian kommunistisen puolueen sihteeri Eduard Ševardnadze kuitenkin neuvotteli keskusviranomaisten kanssa Moskovassa ja onnistui saamaan luvan säilyttää georgian kielen aikaisempi asema.

Neuvostoliitossa harvinainen myöntyminen valtion politiikkaa vastaan kohdistettuun avoimeen mielenilmaukseen rauhoitti vihaisia kansalaisia Tbilisissä, mutta loi jännitteitä Abhasian ASNT:ssä eli Abhasiassa, autonomisessa tasavallassa Luoteis-Georgiassa. Abhaasien kommunistinen eliitti protestoi, heidän mielestään, antautumista georgialaiselle nationalismille ja vaati autonomiansa siirtämistä Georgialta Venäjän SFNT:lle. Pyyntö hylättiin, mutta keskushallinto antoi Abhasialle useita poliittisia, kulttuurisia ja taloudellisia myönnytyksiä. Vuodesta 1990 lähtien huhtikuun 14. päivää on Georgiassa vietetty georgian kielen päivänä.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1970-luvun lopulla Georgian kansallisliike, joka vaati Georgian kansallisen kulttuurin elvyttämistä eikä radikaaleimmassa muodossaan nähnyt vaihtoehtoa Georgian itsenäistymiselle Neuvostoliitosta, oli jälleen nousussa. Se oli harvinainen esimerkki itsenäisyyttä kannattavasta toisinajattelijaliikkeestä tuon ajan Neuvostoliitossa. Vaikka georgialaisen opposition älymystö halusikin välttää konfliktia maan ei-georgialaisten vähemmistöjen kanssa, sillä riidat haittaisivat maan tietä itsenäistymiseen, ja loi siteitä ajan venäläisiin toisinajattelijoihin, kuten Andrei Saharoviin, liikkeellä oli selkeä venäläisvastainen painotus. Se pelästytti myös joitakin vähemmistöjä, erityisesti Abhasiassa, jossa georgialais- ja abhaasiyhteisöjen välillä oli jatkuva etninen epäsopu.

Vuoden 1977 alussa KGB onnistui tukahduttamaan suurimman osan venäläisistä toisinajattelijaryhmistä ja se siirtyi Georgiaan, jossa georgialaiset oppositiojohtajat Merab Kostava ja Zviad Gamsakhurdia pidätettiin huhtikuussa. Tämä ei kuitenkaan onnistunut vaimentamaan liikettä. Uudet ja vaikutusvaltaiset toisinajattelijat, kuten Tamar Tškheidze, Avtandil Imnadze, myöhemmin Giorgi Tšanturia ja Irakli Tsereteli ryhtyivät tukemaan vankilaan suljettuja johtajia, ja useita maanalaisia julkaisuja (samizdat) perustettiin.[1] Tähän aikaan Georgiasta tuli neuvostotasavalta, jossa kaikkein suurin osuus väestöstä oli saanut korkeakoulutusta koko Neuvostoliitossa. Kasvava määrä opiskelijoita – erityisesti maaseudun koulutetut nuoret, joilla ei ollut juurikaan yhteyttä kommunistiseen puolueeseen ja nomenklaturaan – muodosti hedelmällisen maaperän neuvostovastaisuudelle. [2]

Kielen asema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Transkaukasian alueen kolme neuvostotasavaltaa – Georgia, Armenia ja Azerbaidžan – olivat ainoat Neuvostoliiton tasavallat, joissa nimikansan kielellä oli valtionkielen asema.[3] Kun vuoden 1978 alussa tuli ajankohtaiseksi ottaa myös neuvostotasavalloissa käyttöön uudet perustuslait, koko Neuvostoliiton vuoden 1977 perustuslakiin pohjautuen, neuvostoviranomaiset yrittivät poistaa kielianomalian Transkaukasian kolmelta tasavallalta. Uudessa pykälässä tasavaltojen kielille olisi annettu tasavertainen asema venäjän kanssa.[2] Suunnitelma osoittautui hyvin epäsuosituksi, mutta Georgiassa kysymys kielestä oli erityisen herkkä. Hanketta vastustavat protestit olivatkin helposti ennustettavissa, sillä kaksi vuotta aiemmin huhtikuussa 1976 tehty ehdotus pitää joitakin kursseja venäjäksi georgialaisissa korkeakouluissa oli joutunut julkisen suuttumuksen kohteeksi.[1] Vaikka tilanne Armeniassa ja Azerbaidžanissa säilyi rauhallisena, tapahtumat etenivät Georgiassa yllättävän dramaattisesti.

Mielenosoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mielenosoituksia syntyi ympäri Georgiaa. Ne saavuttivat huippunsa Tbilisissä 14. huhtikuuta 1978 päivänä, jolloin Georgian SNT:n korkein neuvosto kokoontui ratifioimaan uutta lainsäädäntöä. Arviolta 20 000 henkeä,[4] pääasiassa yliopisto-opiskelijoita, jalkautui kadulle. Useat älymystön jäsenet, mukaan lukien arvostettu 80-vuotias kielitieteilijä Akaki Šanidze, kampanjoivat artikkeli 75:n muuttamista vastaan georgian virallisen aseman puolesta. Maanlaajuista vastarintaa vaativia lentolehtisiä levitettiin kaduilla. Mielenosoittajat marssivat hallituksen rakennukselle Tbilisin keskustassa. Miliisit onnistuivat osittain estämään kulkueen etenemisen, mutta noin 5  000 henkeä onnistui silti pääsemään rakennukselle saakka. Neuvostoarmeija saartoi sen nopeasti. Loput mielenosoittajat kokoontuivat Tbilisin valtionyliopistoon ja sen ympärille. Koska tilanne vaikutti muuttuvan vaaralliseksi, ja huhut kertoivat puna-armeijan valmistautuvan toimimaan mielenosoittajia vastaan, Eduard Ševardnadze, Georgian kommunistisen puolueen keskuskomitean ensimmäinen sihteeri, puhutteli mielenosoittajia muistuttaen heitä Tbilisin vuoden 1956 joukkomurhasta. Vaikka häntä kohti aluksi buuattiin, Ševardnadze reagoi nopeasti. Hän otti välittömästi yhteyden Moskovaan ja pyysi lupaa jättää artikkeli 75 ennalleen. Kun hämmästynyt Kreml harkitsi asiaa, Ševardnadze tuli uudelleen esiin ja puhui mielenosoittajille, selittäen tilanteen ja vakuuttaen sympatiaansa heidän tarkoitustansa kohtaan. Lopulta hallitus päätti hylätä kaikki muutokset kiisteltyyn artiklaan, myöntyen julkiselle painostukselle. Mielenosoittajat alkoivat vähitellen vetäytyä paikalta, mutta vasta kun Ševardnadze oli ilmoittanut lopullisen päätöksen ja lukenut ääneen artiklan, joka varmisti georgian säilymisen tasavallan valtionkielenä.[5]

Jälkipyykki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennennäkemättömän myönnytyksen jälkeen neuvostoviranomaiset, jotka olivat säikähtäneet Georgian kansanliikettä, hylkäsivät vastaavanlaiset muutokset Armenian ja Azerbaidžanin perustuslakeihin. Armenian ja azerin kielet julistettiin valtionkieliksi, odottamatta samanlaisia mielenosoituksia kummassakaan tasavallassa.[6]

Kielikysymys Transkaukasian tasavalloissa paljasti alueen kansallisuusongelman herkkyyden. Kansallisen liikkeen nousu Georgiassa johti jännitteisiin myös maan vähemmistöjen sisällä, erityisesti abhaasien tapauksessa. Abhaasit tulkitsivat myönnytyksen Georgialle vetäytymisenä pois georgialaisen nationalismin edestä ja pitivät tapahtumia mahdollisuutena erota Georgiasta. Toukokuussa 1978 useat tuhannet abhasialaiset nationalistit kokoontuivat Lykhnyn kylään tukemaan 130 abhasialaista kommunistia, jotka olivat allekirjoittaneet Abhasian siirtämistä Venäjän SFNT:n alaisuuteen vaatineen kirjeen. Kreml lähetti Suhumiin I. V. Kapitonovin, Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean sihteerin, ja asetti Abhasiaan uuden puoluejohtajan, Boris Adleiban. Kapitonov julisti eron Georgiasta mahdottomaksi, mutta hallitus tunnusti abhaasien ongelman vakavuuden aloittamalla kalliin suunnitelman "Abhasian ASNT:n talouden ja kulttuurin kehitykseksi".[5] Ylimääräiset 500 miljoonaa ruplaa annettiin yli seitsemäksi vuodeksi talousinvestointeihin, kuten tienrakennusohjelmaan infrastruktuuriltaan huonoon Abhasiaan, ja kulttuurihankkeisiin, kuten Abhasian valtionyliopiston, Suhumin valtion kansantanssiryhmän ja abhaasinkielisten televisiolähetysten luomiseen. Tämän lisäksi otettiin käyttöön etnisiä kiintiöitä joitain virkamiestoimia varten, mikä antoi abhaaseille poliittista valtaa epäsuhteessa heidän vähemmistöasemaansa nähden ASNT:ssä.[7]

Sekä Georgian kieli- että abhaasien kysymys olivat tapetilla seuraavien vuosien aikana. Abhasiassa asuvat georgialaiset protestoivat Abhasian kommunistisen puolue-eliitin käsissä kokemaansa syrjintää vastaan ja vaativat tasa-arvoista pääsyä tasavallan hallintoon. Useat georgialaisen älymystön jäsenet pyysivät Ševardnadzea ja neuvostojohtaja Leonid Brežneviä puuttumaan tilanteeseen. Vuoden 1981 aikana Georgiassa pidettiin ainakin viisi massamielenosoitusta, joissa nostettiin esille Abhasian kysymyksen lisäksi laajempia Georgian kielen, historian ja kulttuurin puolustamiseen liittyviä asioita. Mielenosoittajat vaativat myös Avtandil Imnadzen, ainoan huhtikuun 14. päivän tapahtumien yhteydessä pidätetyn henkilön vapauttamista. Hänet pidätettiin mielenosoitusten elokuvaamisesta.[8]

Vaikka Ševardnadze onnistui mukautumaan kansan mielipiteeseen ilman, että keskushallinto olisi rankaissut häntä – luultavasti hänen menestyksekkään talouspolitiikkansa vuoksi[2] – hän yritti silti vaimentaa kansallisliikettä pitääkseen yllä mainettaan menestyneenä ja uskollisena kommunistijohtajana. Viranomaisten lisääntyvän painostuksen alla kansallisliike kärsi tappion huhtikuussa 1979, kun johtava toisinajattelija Zviad Gamsakhurdia vapautettiin syytteistä hänen kaduttuaan näkemyksiään ja myönnettyään "arvostelukyvyn häiriönsä" televisiossa. Merab Kostava vuorostaan kieltäytyi antautumasta ja pysyi tahraamattomana johtajana Georgian kansallisliikkeelle vapautumiseensa saakka vuonna 1987, ja kunnes hän kuoli salaperäisessä auto-onnettomuudessa vuonna 1989.[1] Nationalisminvastaisiin toimiin kuului myös Akaki Bakradzen erottaminen. Hän oli suosittua Georgian kirjallisuuden kurssia Tbilisin yliopistossa opettanut professori, joka tunnettiin neuvostovastaisista tuntemuksistaan. Maaliskuussa 1981 yli 1 000 opiskelijaa osoitti mieltään ja onnistui saamaan Bakradzen takaisin virkaansa. Myöhemmin samassa kuussa suuret opiskelija- ja älymystöryhmät osoittivat mieltään georgialaisten kansallisten oikeuksien puolesta ja luovuttivat maan puoluejohdolle asiakirjan nimeltään "Georgian kansan vaatimukset". Dokumentti sisälsi ehdotuksia georgian kielen suojelemiseksi, Georgian historian opetuksen parantamiseksi, Georgian historiallisten monumenttien suojelemiseksi ja Abhasian georgialaisten suojelemiseksi. Muita mielenosoituksia pidettiin Mtskhetan kaupungissa lokakuussa 1981, kun 2 000 henkeä osoitti mieltään äidinkielensä puolesta. Levottomuudet jatkuivat, ja vuonna 1982 älymystö protestoi toisinajattelijoiden keksityin syyttein tapahtunutta pidättämistä vastaan.[3]

Perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet pitävät huhtikuun 1978 mielenosoituksia Georgian kansallisliikkeen uuden vaiheen alkuna. Liike johdatti maan lopulta laajamittaiseen vastarintaan neuvostohallintoa vastaan 1980-luvun lopulla ja Georgian itsenäisyysjulistukseen 9. huhtikuuta 1991. Vuodesta 1990 lähtien huhtikuun 14. päivää on juhlittu "georgian kielen päivänä". Vaikka päivä ei olekaan virallinen vapaapäivä, sen aikana muistellaan yleensä vuoden 1978 tapahtumia ja kansakunnan saavutuksia edellisenä vuonna opetuksen ja tutkimuksen aloilla.[9]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:1978 Georgian demonstrations
  1. a b c Cornell, Svante E. (2001), Small Nations and Great Powers: A Study of Ethnopolitical Conflict in the Caucasus, pages 154-5. Routledge (UK), ISBN 0-7007-1162-7
  2. a b c Cornell, Svante E. (2002), Autonomy and Conflict: Ethnoterritoriality and Separatism in the South Caucasus – Case in Georgia, page 162. Department of Peace and Conflict Research, University of Uppsala, ISBN 91-506-1600-5
  3. a b Olsen, James S., Pappas Lee B., Pappas Nicholas C. (1994), An Ethnohistorical Dictionary of the Russian and Soviet Empries, p. 247–8. Greenwood Press, ISBN 0-313-27497-5
  4. Sakwa, Richard (1998), Soviet Politics in Perspective, p. 241. Routledge, ISBN 0-415-07153-4
  5. a b Suny, Ronald Grigor (1994), The Making of the Georgian Nation: 2nd edition, pages 309, 397. Indiana University Press, ISBN 0-253-20915-3
  6. Abrahamian, Levon Hm. (1998), Mother Tongue: Linguistic Nationalism and the Cult of Translation in Postcommunist Armenia, page 10. Berkeley Program in Soviet and Post-Soviet Studies. University of California, Berkeley Institute of Slavic, East European, and Eurasian Studies.
  7. Kaufman, Stuart J. (2001), Modern Hatreds: The Symbolic Politics of Ethnic War, p. 89. Cornell University Press, ISBN 0-8014-8736-6
  8. Алексеева, Людмила (1983), Грузинское национальное движение. In: История Инакомыслия в СССР.
  9. Rabo, Annika and Utas, Bo (2005), The Role of the State in West Asia, p. 183. Routledge, ISBN 0-7007-1087-6