Fysikaalinen geodesia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Painovoiman suuruus Maan pinnalla

Fysikaalinen geodesia on geodesian tieteenala, joka tutkii Maan painovoimakentän, eli geopotentiaalin, rakennetta. Tutkittavat ilmiöt ovat:

  • Maan muoto ja sen approksimaatio vertausellipsoidilla sekä vertausellipsoidin parametrit
  • Painovoiman suuruuden määrittäminen Maan pinnalla, normaalipainovoima ja painovoima-anomaliat
  • Luotiviivapoikkeamien määrittäminen ja tutkimus
  • Geoidin korkeuden määritys eri menetelmillä
  • Eri korkeusjärjestelmät, kuten ortometriset ja normaalikorkeudet
  • Maan painovoimakentän vaikutus satelliittien rataliikkeeseen
  • Geoidi ja keskimerenpinta sekä niiden välinen ero eli meritopografia
  • Painovoimagradientin määritys ja tutkimus
  • Vuoksivoima ja vuoksi-ilmiö.

Geopotentiaali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maan painovoimakenttä koostuu kahdesta komponentista: Maan massojen aiheuttamasta gravitaatiokentästä ja Maan rotaatioliikkeen aiheuttamasta keskipakoisvoimasta. Niiden yhteisvaikutusta kutsutaan painovoimaksi, symboli \mathbf{g}, ja painovoiman potentiaalia geopotentiaaliksi, symboli W. Painovoimavektori on geopotentiaalin gradientti:


\mathbf{g} = \nabla W.

Painovoimavektori \mathbf{g} on kaikkialla kohtisuorassa geopotentiaalikentän tasa-arvopintoja vastaan. Geopotentiaalin tasa-arvopinnalla tarkoitetaan sellaista pintaa, jolla potentiaali saa vakioarvon:


W(X,Y,Z) = W_0,

jossa X,Y,Z ovat pisteen koordinaatit avaruudessa.

Geoidiksi kutsutaan sellaista geopotentiaalin tasa-arvopintaa, joka on samalla tasolla kuin "keskimerenpinta". Korkeudet keskimerenpinnalta ovatkin itse asiassa korkeuksia tämän geoidipinnan yläpuolella. Geoidipintaa voidaan ajatella keskimerenpinnan matemaattisena jatkona mantereiden alitse.

Painovoima-anomaliat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Painovoimaa voidaan mitata gravimetrin avulla. Tulos olkoon painovoiman kiihtyvyys g\equiv||\mathbf{g}||. Jos samalla määritetään mittauspisteen korkeus merenpinnalta (sekä sen likimääräinen vaakasijainti), voidaan myös laskea sen normaali- eli vertauspainovoima \gamma Maan vertausellipsoidin painovoimamallin avulla. Tulos on painovoima-anomalia


\Delta g = g - \gamma
, jossa \Delta g on painovoima-anomalia, g mitattu painovoima geoidille redusoituna ja \gamma normaalipainovoima vertausellipsoidilla

Painovoima-anomaliat ovat geofysikaalisesti merkittäviä. Ne kuvaavat sitä, miten Maan painovoimakenttä poikkeaa alueellisesti ja paikallisesti säännöllisen pyörähdysellipsoidin muodosta (mitatun painovoiman ja normaalipainovoiman erotus[1]). Nämä poikkeamat ovat Maan sisäisen massajakauman epäsäännöllisyyksien seurausta, ja painovoimamittaus on yksi keino niiden tutkimiseksi. Tästä syystä painovoimamittausta eli gravimetriaa käytetään myös malminetsinnän apuvälineenä.

Geoidimääritys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Painovoima-anomalioita voidaan käyttää myös geoidin korkeuksien määrittämiseen. Tällöin on tiedettävä painovoima kaikkialla Maan pinnalla. Tätä kutsutaan gravimetriseksi keinoksi. Menetelmän keksi ensimmäisenä irlantilainen matemaatikko G. G. Stokes, joka johti Stokesin funktion 1849. Nykyisin vaatimus painovoima-arvojen globaalisesta saatavuudesta ei ole enää niin suuri ongelma, koska Maan painovoimakenttä on kartoitettu kattavasti satelliittien avulla.[1]

Gravimetrinen keino[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun geoidin muoto määritetään gravimetrisista mittauksista, ei tarvita kolmiomittauksia eikä astronomisia paikan- ja suunnan määrityksiä. Matemaattisena perustana on Stokesin funktio ja sen derivaatat, jotka F. A. Vening Meinesz johti 1928. Stokesin funktio ja siihen nojautuva Stokesin kaava antavat geoidin korkeudet vertauspinnaksi valittuun pyörähdysellipsoidiin nähden, ja Vening Meineszin kaava antaa luotiviivan poikkeaman komponentit. Edellytyksenä on, että painovoima-anomaliat tunnetaan globaalisti. Laskentapisteestä kaukana olevien painovoimapoikkeamien vaikutus on kuitenkin vähäinen, joten ne voidaan jättää ottamatta huomioon.[1]

Reino Hirvonen, joka julkaisi tutkimuksensa tulokset 1934 väitöskirjassaan The Continental Undulations of the Geoid, sovelsi ensimmäisenä maailmassa Stokesin kaavaa gravimetriseen geoidilaskuun.[1] Niukasta, vain noin 4 500 pisteen globaalista painovoima-aineistosta huolimatta hän kykeni osoittamaan, että geoidi voi poiketa vertausellipsoidista vain vähän, keskimäärin 50 metriä. Hirvonen osoitti myös, että päiväntasaaja oli ennemmin ellipsin kuin ympyrän muotoinen.[1]

Lauri Tannin tutkimus On the Continental Undulations of the geoid as determined from the present gravity material vuodelta 1948 perustui 13 000 heiluripisteeseen ja muutamaan tuhanteen gravimetrihavaintoon. Gravimetrihavainnot olivat selvästi tarkempia kuin edelliset, mutta tekniikka oli tuolloin kallista, harvinaista ja kooltaan suurta, mikä selittää havaintojen vähäisyyden. Vaikka aineiston globaalijakautuma oli puutteellinen, Tannin geoidissa Maan muodon pääpiirteet olivat jo selvästi näkyvissä ja oikeilla paikoillaan. Tannin geoidijulkaisu saavutti nopeasti lähdeteoksen aseman ja oli ainakin 10 vuoden ajan useimmin siteerattuja geodeettisia julkaisuja.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Kakkuri, Juhani: Maapallon mittaaja: V.A. Heiskasen elämä, s. 81-82. Ursa, 2008. ISBN 978-952-5329-71-1.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]