Eino Mäkinen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee painonnostajaa. Eino Mäkinen on myös elo- ja valokuvaaja.
Mitalit
Maa: Suomen lippu Suomi
Miesten painonnosto
MM-kilpailut
Pronssia Pronssia München 1955 yli 90 kg
Pronssia Pronssia Wien 1961 yli 90 kg
EM-kilpailut
Kultaa Kultaa München 1955 yli 90 kg
Hopeaa Hopeaa Wien 1954 yli 90 kg
Hopeaa Hopeaa Katowice 1957 yli 90 kg
Hopeaa Hopeaa Wien 1961 yli 90 kg
Pronssia Pronssia Varsova 1959 yli 90 kg

Eino Matias Mäkinen (13. kesäkuuta 1926 Kuru13. elokuuta 2014 Tampere) oli suomalainen raskaansarjan painonnostaja ja ensimmäinen suomalainen lajin arvokisavoittaja. Hän voitti Euroopan mestaruuden vuonna 1955, kaksi MM-mitalia[1] ja yhteensä viisi EM-mitalia.[2] Mäkinen osallistui neljiin olympiakisoihin ollen parhaimmillaan viides, mikä oli siihen mennessä paras suomalaissuoritus olympiatason painonnostossa. Urallaan Mäkinen edusti Kurun Ryhtiä, Tampereen Kisa-Veikkoja ja Tampereen Pyrintöä.[3]

Työelämässä Mäkinen teki uran rakennusalan ylemmissä toimihenkilötehtävissä, ja hän toimi myös urheilun johtotehtävissä. Mäkinen oli Tampereen kaupunginvaltuutettu 16 vuoden ajan.

Urheilu-ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Painonnosto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

"Eikka" Mäkinen kertoi olleensa nuorena melko heikko mutta miehistyneensä armeijavuonnaan. Armeijassa painonnostoa harrastaneet kannustivat Mäkistä lajin pariin, ja Tampereella tämä tapasi Juhani Vellamon, jonka ohjeistuksella Mäkisestä tuli painonnostaja.[3]

Mäkinen nosti ensimmäisenä suomalaisena yhteistuloksen 400 kg. Hänen sarjansa vuoden 1953 SM-kilpailuissa oli punnerrus 117,5kg, tempaus 120kg ja työntö 162,5kg, joista punnerrus ja tempaus olivat Suomen ennätyksiä ja työntö Pohjoismaiden ennätys. Kaiken kaikkiaan Mäkinen paransi raskaansarjan yhteistuloksen Suomen ennätystä 13 kertaa. Hänen parhaaksi sarjakseen jäi vuonna 1964 nostettu 472,5kg (142,5-150-180).

Vuonna 1953 Mäkinen oli maailmanmestaruuskisojen yhdeksäs ja EM-kisojen viides. Huomioitakoon, että 1950-luvulla MM- ja EM-kilpailut käytiin yhtä aikaa. Tuloksista poistettiin Euroopan ulkopuoliset nostajat ja katsottiin ketkä olivat Euroopan parhaat. Samana vuonna Mäkinen voitti Pohjoismaiden mestaruuden. Vuoden 1954 MM-kilpailussa Mäkinen oli neljäs ja EM-tuloksissa hopealla. Seuraavana vuonna Mäkinen saavutti uransa parhaan tuloksen, kun hän oli MM-kisoissa pronssilla kahden yhdysvaltalaisen jälkeen ja niin ollen EM-kisoissa mestari, kun yhdysvaltalaiset poistuivat edeltä. Mäkisen sijoitusta selittää osaltaan Neuvostoliiton taktikointi: maa laittoi höyhensarjaan kaksi painonnostajaa ja otti siinä kaksoisvoiton, eikä näin ollen voinut laittaa raskaaseen sarjaan yhtään nostajaa. Raskaaseen sarjaan Neuvostoliiton ei kannattanut laittaa nostajaa, koska Yhdysvalloilla oli ennakkoon kaksi ylivoimaista painonnostajaa (Paul Anderson ja Jim Bradford).

Mäkinen osallistui neljiin olympialaisiin. Vuoden 1952 kotikisat olivat vielä tutustumisreissu. Melbournessa 1956 ja Roomassa 1960 hän oli viides. Tokiossa 1964 tuli keskeytys, kun sormesta lähti nahka.

Suomen mestaruuksia Mäkinen saavutti 11 ja Pohjoismaiden mestaruuksia viisi kappaletta. Suomen ennätyksiä hän teki 36, ja maaotteluissa hän edusti Suomea 30 kertaa.[3]

Yleisurheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mäkinen kilpaili myös kuulantyönnössä. Hänen vahvuutensa oli räjähtävä voima eikä niinkään tekniikka. Mäkinen voitti Kalevan kisoista kaksi hopea- ja kaksi pronssimitalia[4] ja osallistui myös Suomi–Ruotsi-maaotteluun.[5] Yhteensä maaotteluita kertyi Mäkiselle neljä kappaletta. Hänen ennätyksensä kuulantyönnössä oli vuoden 1958 Suomi–Ruotsi-maaottelussa työnnetty 16,29 metriä. Suomen ennätys tuolloin oli Reijo Koiviston 16,86 metriä.[6]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mäkinen toimi urheilu-uransa jälkeen muun muassa Méxicon 1968 ja Münchenin 1972 kesäolympialaisissa joukkueenjohtajana, Suomen Olympiakomitean hallituksessa ja valtuuskunnassa, Tampereen Pyrinnön puheenjohtajana, kansainvälisen paionnostoliiton teknisessä valiokunnassa ja Suomen Painonnostoliiton varapuheenjohtajana. Politiikassa Mäkinen toimi 16 vuotta Tampereen kaupunginvaltuustossa ja oli Kokoomuksen ehdokas vuoden 1979 eduskuntavaaleissa. Hän toimi myös kirkollisissa luottamustehtävissä ja oli Tampereen Reserviläiset ry:n ja Vapaussodan Perinneyhdistyksen jäsen.[3]

Mäkinen valmistui rakennusmestariksi vuonna 1951, rakennusinsinööriksi vuonna 1955 ja rakennusarkkitehdiksi vuonna 1960. Vuosina 1955–1989 hän työskenteli Tampereen kaupungin talonrakennusosastolla ja rakennusvirastossa rakennusinsinöörin ja työpäällikön tehtävissä. Naistenlahden voimalaitos valmistui Mäkisen aikana, samoin Tampereen kaupungin pääkirjasto ja Hervannan kaupunginosa.[3]

Vuonna 2009 Mäkisestä julkaistiin Lauri Järvisen kirjoittama kirja Eino Mäkinen Kurun Karhu. Hänen perheeseensä kuuluivat Aila-vaimo ja Jukka Matti -poika. Mäkinen kuoli hyvissä henkisissä voimissa Tampereella 13. elokuuta 2014, 88-vuotiaana.[7][3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. http://www.sport-komplett.de/sport-komplett/sportarten/g/gewichtheben/hst/37.html
  2. http://www.sport-komplett.de/sport-komplett/sportarten/index_sportarten.htm
  3. a b c d e f Aamulehti 17.8.2014, s. B18
  4. Hannus, Matti; Laitinen, Esa; & Martiskainen, Seppo: Kalevan kisat Kalevan malja - Vuosisata yleisurheilun Suomen mestaruuksia. Suomen Urheiluliitto: Gummerus, 2002. ISBN 951-96491-5-8.
  5. Matti Hannus & Esa Laitinen: Maailman paras maaottelu. Suomi–Ruotsi 75 vuotta. Suomen Urheiluliitto, 2000. ISBN 951-96491-3-1.
  6. Matti Hannus: Kultaiset kentät: Suomen yleisurheilun vuosisata. WSOY, 1999. ISBN 951-0-23703-5.
  7. http://painonnosto.fi/artikkeli/2014-08-15-36280-eino-makinen-poissa