Demarkaatio-ongelma

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Shivan patsas CERN:issä.

Demarkaatio-ongelma eli rajanveto-ongelma tarkoittaa tieteenfilosofiassa kysymystä siitä, miten ja minne tieteen rajat on asetettava. Yleisiä rajanvetotapauksia ovat kysymykset tieteen ja ei-tieteen, tieteen ja näennäistieteen, tieteen ja uskonnon sekä tieteen ja politiikan välisistä rajoista. Kaikkien näiden kysymysten käsittely tunnetaan yleisenä demarkaatio-ongelmana.

Tieteenfilosofien ja monien tieteenharjoittajien jo toistasataa vuotta kestäneestä keskustelusta ja tieteellisen menetelmän perusteita koskevasta laajasta yksimielisyydestä[1] huolimatta tieteen ja ei-tieteen välisen rajanvedon ongelmaa ei ole saatu ratkaistuksi vaan aiheesta kiistellään edelleen[2].

Eräitä ehdotettuja rajanvetoja ovat esimerkiksi Karl Popperin esittämä falsifioitavuus (tieteellinen tieto on ainakin periaatteessa osoitettavissa vääräksi) tai W. V. O. Quinen esittämä naturalismi (asioita tulee selittää vain syillä, joista on todisteita, ja tietoaan pitää aina olla valmis muuttamaan uusien todisteiden valossa).

Rajanveto tieteen ja näennäistieteen välillä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tieteen päätehtävä on totuuden etsintä. Silloin se ei voi väittää aina tietävänsä totuutta, mutta saattaa esittää ehdotuksia jonkin ilmiön selitykselle. Tieteen tulee olla useimpien näkemysten mukaan eksaktia, eli sen väitteiden olla vahvistettavissa tai kumottavissa. Jotkut filosofit, muun muassa skeptikot, haluavat vetää selvän rajan tieteelle ja ei-tieteelle. Koska tieteen ja ei-tieteen määritelmät ovat jossain määrin joustavia, tämä on joskus liukuvaa. Tieteen on oltava riippumatonta, ei esimerkiksi jonkin poliittisen puolueen tai uskonnon ohjattavissa. Tämä ei silti estä poliittista vaikuttajaa tai uskovaista tekemästä hyvää tiedettä. Ei-tiedettä esimerkiksi poliittinen ajattelija tekee silloin, jos tuottaa tahallaan vääriä tuloksia. Eräänä esimerkkinä poliittisessa ohjauksessa, ei-tieteellisesti toimineesta valetieteilijästä oli neuvostoliittolainen Trofim Lysenko. Tiede ei käytännössä voi olla koskaan vapaa ennakko-oletuksista, mutta niitä on kyettävä muuttamaan uusien todisteiden ilmaantuessa.

Tieteen tulee olla muun muassa Raimo Tuomelan esittämien ajatusten mukaan

  • objektiivista
  • testattavaa
  • kriittistä
  • edistyvää
  • itsekorjaavaa
  • itsenäistä.[3]

Esitieteessä on joitain tieteen piirteitä, mutta sen teoriapohja ei ole yhtenäinen. Silti se voi olla itsekriittistä ja kehittyvää.

Kovaksi tieteeksi sanotaan matemaattisella pohjalla olevia tieteitä, jotka täyttävät ankarienkin kriteerien mukaan kaikki tieteellisyyden edellytykset. Näitä ovat suurelta osin esimerkiksi fysiikka ja matematiikka. Esimerkiksi fysiikan lait ovat testattavissa. Useat humanistiset tieteet, kuten psykologia, historia ynnä muut, toimivat toisella pohjalla, vaikka niissä usein käytetäänkin tilastollisia menetelmiä. Humanistiset tieteet eivät ole testattavissa, koska esimerkiksi historian tapahtumia ei voida toistaa jälkikäteen. Sama pätee kuitenkin myös kosmologiaan: maailmankaikkeuden alkuhetkiä ei voida toistaa jälkikäteen.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hugh G. Gauch Jr.: Scientific Method in Practice, s. 3–7. Cambridge: Cambridge University Press, 2003. ISBN 978-0-521-01708-4.
  2. Cover, J. A. & Curd, Martin (editors): Philosophy of Science: The Central Issues, s. 1–82. New York: W. W. Norton & Co., 1998. ISBN 0-393-97175-9.
  3. Paholaisen asianajajan paluu, s. 45.
    Häyry, Heta & Karttunen, Hannu & Virtanen, Matti: Paholaisen asianajaja, s. 256.
    Tuomela, Raimo: Tiede, toiminta ja todellisuus.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Niiniluoto, Ilkka: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus: Filosofisia esseitä tiedosta ja sen arvosta. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-08016-4.
  • Tuomela, Raimo: Tiede, toiminta ja todellisuus: Tieteellisen maailmankäsityksen filosofiset perusteet. Filosofian kirjasto 11. Helsinki: Gaudeamus, 1983. ISBN 951-662-334-4.