Christine de Pisan

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Christine de Pisan Kirjoittaa kammarissaan (1407)
Christine de Pisan opettaa omaa poikaansa

Christine de Pisan eli Christine de Pizan (1364 Venetsia1430 Poissyn luostari) oli ranskalainen, tosin alkuperältään italialainen filosofi ja runoilija.

Yleisesti Christine de Pisan todetaan olleen ensimmäinen nainen, ainakin ranskalainen nainen, joka elätti itsensä ja perheensä ammattimaisella kirjoittamisella. Hänen oppineisuutensa erottaa hänet ajankohdan muista kirjailijoista, miehistä sekä naisista. Hän kävi useita vuosia oikeustaistelua saadakseen haltuunsa hänelle kuuluvan perinnön. Tämän tähden hän alkoi kirjoittaa ansaitakseen elantonsa.

Hän kirjoitti poliittisia ja filosofisia tutkielmia, kuten myös runokokoelmia. Hän oli hyvin poliittinen kirjailija, ja hän vetäytyi luostariin elämänsä lopunvaiheessa ja siellä hän kirjoitti Ditié de Jeanne d'Arc –teoksensa. Hän on myös kirjoittanut teokset Cent ballades d'amant et de dame sekä la Cité des dames. Pääosa hänen teoksistaan syntyi vuosina 1400 ja 1418.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cristine de Pisan syntyi Venetsiassa noin vuonna 1364, ja hän seurasi isäänsä, joka oli arvostettu lääkäri ja Bolognan yliopistossa luennoinut Tommaso de Benvenuto sa Pizzano. Ranskan kuningas Kaarle V oli kutsutnut isän Pariisiin vuonna 1368. Christine sai kuninkaan hovissa nuorelle aatelisneidolle tarkoitetun kasvatuksen, ja hän aloitti lyhyiden lyyristen runojen kirjoittamisen. Ne toivat hänelle ansaittua ihailua ja samalla myös useita naimatarjouksia, vaikkakin hänen oman tunnustuksensa mukaan nämä olivat enemmänkin isän motiiveina hänen tulevaisuudensuunnitelmissaan. Vuonna 1379 hän avioitui Étienne de Castelin kanssa. Aviomies on alhaista ja vähävaraista aatelistoa, joka avioliiton solmimisen aikoihin toimi kuninkaan sihteerinä ja notaarina. Kuningas Kaarle kuoli kuitenkin vuonna 1380, ja niin oli Étienne ilman tointa ja toimeentuloa. Tomasso da Pizzano kuoli vuosien 1385 ja 1390 välisenä aikana kuin myös aviomies Étienne, joka kuoli köyhtyneenä vuonna 1390.

Tuolloin Christine oli 26-vuotias ja hänellä oli edessään kolmen lapsen yksinhuoltajuus ilman tukea perheeltään tai hovista. Hän joutui köyhyyteen, ja selviytyäkseen tilastaan ja veloistaan, hän kävi läpi useita oikeusprosesseja. Lopulta hän, ruokkiakseen lapsensa, päätti ryhtyä työskentelemään ammattimaisena kirjailijana. Hän pakeni tällöin tutkimuksiinsa ja kirjoita sarjan ja kokoelman lyyrisiä runoja, joiden aiheet olivat muilta lainattuja. Runot hän kirjoitti teokseksi Le Livre des cent ballades, joka sai osakseen melko suuren suosion. Nämä kirjoitukset olivat silloisen muodin mukaisia ja itkivät kuollutta aviomiestä ja kirjoittajan suurta yksinäisyyttä, hänen omaa olemassaoloaan naisena itselleen vieraan hovin parissa. Teoksensa avulla hän sai tilauksen ja samalla myös suojelijan Kaarle V:n veljistä Berryn herttuasta Jeanista ja Orleansin herttuasta Louis I:stä.

Näin hän sai itsevarmuutta ja ryhtyi kirjoittamaan oppineita filosofisia, poliittis-moraalisia sekä myös sotilaallisia kirjoituksia. Hän sitoutui näin toimintaan samanaikaisesti naisten asian puolesta, ja eritoten hän korosti naisen osuutta ja edustavuutta kirjallisuudessa. Hän oli oppositiossa erityisesti Roman de la Rose –runoelman kirjoittajaa Jean de Meuniä vastaan, jonka teos oli tuon aikakauden tunnetuin, kopioiduin, luetuin ja kommentoiduin teksti Länsi-Euroopassa. Hän pakottautui itsepäisyydellään ja rohkeudellaan esiin ja joidenkin suurten filosofien ihailun kohteeksi. Tällaisia filosofeja olivat mm. Jean de Greson ja Eustache Deschams, jotka molemmat tukivat häntä Christinen taistelussa.

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Christine de Pisan runot on järjestetty yhtenäiseksi juonelliseksi kokonaisuudeksi. Useat runoista on johdettu hänen henkilökohtaisista kokemuksistaan, kuten runo Seulette suy et seulette vueil estr.

Hänet sekoitettiin myös ensimmäiseen kirjalliseen taisteluun, kun jotkut kokivat hänen kirjoituksensa julistuksen naisen aseman kohentamiseksi , joka oli eräänlaista primitiivistä feminismiä. Tosiasiassa teos Epistre au Dieu d'Amours 1399 ja hänen teoksensa Dit de la rose 1402 olivat kritiikkiä Jean de Meun kirjoittaman Roman de la rosen toiseen osaan. Tämä aiheutti merkittäviä liikehdintöjä aikakauden älymystön piirissä. Tuon tapaista käyttäytymistä pidettiin hyvin skandaalimaisena, ja kun kyse oli vielä naisesta, niin käsitys moninkertaistui:

«Et jurent fort et promettent et mentent
Estre loiaulx, secrez, et puis s'en vantent.»[1])

Christine de Pisan ei epäröinyt tuoda julki myöskään poliittisia mielipiteitään teoksessa Épître à la reine Isabeau, eikä myöskään näkemyksiään siitä, mitä oli sodan oikeus. Tätä hän käsitteli teoksessa Livre des faits d'arme et de chevalerie.

Useimmat Christine de Pisan teokset on säilyneet nimikirjoituksella varustettuina käsikirjoituksina, mikä on hyvin harvinaista kun on kyse hänen aikakaudestaan.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. « Tuomitsevat voimakkasti ja lupaavat ja valehtelevat
    Ollaan lojaaleja, salamyhkäisiä ja sitten kehutaan. »

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Christine de Pisan.