Casablancan konferenssi (1943)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Casablancan konferenssin osallistujia 1943.

Casablancan konferenssi pidettiin 14.–23.1.1943 Marokon Casablancassa, jossa tapasivat toisensa edustajineen Britannian pääministeri Winston Churchill ja Yhdysvaltain presidentti Franklin Roosevelt. Stalin ei ollut paikalla sotilaallisista syistä, koska Neuvostoliiton eteläinen hyökkäys oli parhaillaan käynnissä. Kokoukseen oli kutsuttu kaksi ranskalaista kenraalia, Pohjois-Afrikan joukkojen komentaja Henri Giraud ja Vapaan Ranskan komentaja Charles de Gaulle.[1]

Tapaamisessa korostuivat erilaiset näkemykset, joita valtiojohtajilla oli Hitlerin kukistamisesta. Britit halusivat jatkaa taistelua Välimerellä ennen Englannin kanaalin ylitehtävää päähyökkäystä Eurooppaan. Brittien kaavailujen mukaan hyökkäys Italiaan ja Sisiliaan johtaisi siihen, että saksalaiset joutuisivat vetämään joukkojaan italialaisten avuksi Ranskasta ja Alankomaista, mikä taas puolestaan suistaisi Mussolinin vallasta. Samalla saataisiin tukikohtia Liittoutuneiden pommituksille Saksan sota- ja Romanian öljyteollisuutta vastaan. Amerikkalaiset uskoivat suunnitelman sitovan tarpeettomasti voimia sodan sivunäyttämöille ja heikentävän siten Englannin kanaalin ylitystä. Erimielisyyttä aiheutti myös Rooseveltin ehdottoman antaumisen vaatimus.[2], joka tuli yllätyksenä Churchillille, mutta hän ja myöhemmin Stalin hyväksyivät sen.[1]

Päätökset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tärkein Casablancan päätöksistä oli ehdottoman antautumisen vaatimus Saksalle ja sen liittolaisille. Päätöksellä pyrittiin estämään ainakin muodollisesti liittoutuneisiin kuuluvien maiden erilliset rauhansopimukset Akselivaltojen kanssa, mikä vahvisti luottamusta Hitlerin vastaisen koalition piirissä. Pelkona oli nimittäin ollut, että Neuvostoliitto tekisi erillisrauhan Saksan kanssa, koska sen vaatima toisen rintaman muodostaminen oli viivästynyt.[1] Churchill ja Roosevelt sopivat Pohjois-Afrikan operaation jälkeen siirtävänsä sotaponnistelut akselivaltojen heikoimpana lenkkinä pitämäänsä Italiaa vastaan.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Thomas Magnusson, Niels Erik Rosenfeldt, Jörgen Weibull: ”Casablancasta Teheraniin”, Ensimmäinen ja toinen maailmansota, s. 296. Suomentanut Kirsti ja Arto Ingervo. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-13623-2.
  2. Toinen maailmansota. Tärkeimmät sotatapahtumat päivä päivältä. Antony Shaw. ISBN 978-951-20-6370-3
  3. Venäjän Historia. Päätoimittaja Heikki Kirkinen. Sivu 436. Otava 2006. ISBN 978-951-1-15799-1 ISBN 951-1-15799-X

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]